YLIÖ

”Ja muistakaa sitten, että tämä rauhanturvaaminen ei ole mikään ammatti! Te käytte siellä keikan heittämässä ja palaatte reissun jälkeen Suomeen normaaliin työelämään.”

Viisaita sanoja Niinisalossa silloisen YK-koulutuskeskuksen väeltä rauhanturvaoperaatioon valmistautuvalle kirkasotsaiselle jouluroottorille talvella 1993. Joukon mukana itsekin nyökyttelin päätäni hyväksyvästi naama peruslukemilla.

Niinhän se suunnitelma oli: viimeinkin pääsin lähtemään kauan suunnitellulle reissulle ”alas”, kokeilemaan miltä se tuntuu, se mistä niin monella oli vankkoja mielipiteitä ja kertomuksia; toiset puolesta, toiset vastaan, jotkin ehkä hieman värittyneitä.

Työpaikka Suomessa oli vielä tallella ja muutamaa kuukautta aiemmin alkanut uusi suhdekin tuntui siltä oikealta. Oli hyvä lähteä, kun oli hyvä syy palata kotiin, mutta kyllä minä sen koko vuoden koittaisin olla, jos vaan pitävät. Olinhan intin aikana ja kertausharjoituksissakin tullut suhteellisen hyvin toimeen joukkueen kanssa ja enhän ollut enää ihan poikanen, kun ensimmäiselle pestille olin pääsemässä. No, joukkueen johtajaa minusta ei koskaan tullut ja muutenkin matkalle sattui kaikenlaisia muuttujia, mutta siitä ensimmäisestä reissusta jäi palo ja into päästä kokemaan lisää, yrittämään jotain muutakin, ehkä jopa sotilastarkkailijaksi… sitten joskus.

Tuohon aikaan rauhanturvajoukossa palkka oli sidottu sotilasarvoon ja palveluksen aikana niin upseeristossa, kuin miehistössäkin tapahtui vuoden ihmeitä, kun luutnantista tuli kapteeneita ja jääkäreistä jopa sotilasmestareita. Varsinkin irlantilaisilla ja muilla ammattiarmeijoiden edustajilla oli vaikeuksia ymmärtää suomalasten logiikkaa, kun reilussa puolessa vuodessa saattoi siloposkinen hiukan nuoremman rotaation edustajasta saavuttaa sotilasmestarin arvon; sotilasarvoon, josta vain erittäin kokeneet ja kunnostautuneet ammattialiupseerit haaveilivat.

Itsekin kannoin viimeisen rotaation ajan kapteenin jämiä vain palatakseni takaisin Suomeen taas normaaliksi luutnantiksi. Silloin tuli hieman naureskeltua tuolle sotilasarvojen vuoristoradalle, mutta enpä aavistanut millaisia ylä- ja alamäkiä omissa palvelusarvoissani vielä tulisi olemaan. Bosniassa 1996-97 ollessani sain ylennyksen reservin yliluutnantiksi ja IFOR ja SFOR-operaatioissa pääsääntöisesti reserviläiset palvelivat omilla sotilasarvoillaan. ISAF:n aikana sain myös virallisen ylennyksen kippariksi ja kuvittelin ainaisen arvomerkkien veivaamisen loppuvan siihen. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun erehdyin.

Parin suhteellisen nopealla tahdilla tulleen uuden operaation jälkeen työnantajani alkoi katsoa minua hieman kieroon ja rehellisesti sanottuna reilun neljän vuoden poissaolo siviilityöstä oli vieraannuttanut minut vanhan työpaikkani arjesta; jokapäiväinen kinastelu kynän paikasta ja niittien lataamisesta tuntui hieman toisarvoiselta. Vaikka vuosientakaiset YK-koulutuskeskuksen henkilöstön viisaat sanat kaikuivat edelleen korvissani, pääsimme työnantajan kanssa hyvin nopeasti yhteisymmärrykseen meidän yhteisen tulevaisuutemme olemattomuudesta. Sydänalassa kyllä hieman kylmäsi: oliko minuun päässyt hiipimään YK-tauti? Olinko jo vieraantunut todellisesta työelämästä niin pahasti, että en enää sopeutunut tavalliseen työhön?

Vaihtelevien pätkätöiden ohessa kävin kouluttelemassa rauhanturvaajia ja välillä pelastamassa maailmaa toinen toistaan kurjemmissa maailman kolkissa. Mahdollisuus vakituiseen työpaikkaan rauhanturvaamisen parissa minulle avautui, kun Porin Prikaatin Operaatiokeskus aloitti toimintansa ja siellä tarvittiin aliupseereita tilannevalvojan tehtäviin. Koska minulla ei ollut mitään ”oikeaa” työtä, päätin hakea tehtävää ja pian sain repiä kapteenin arvomerkit uniformustani ja laittaa ylikersantin kulmaraudat tilalle.

PORPROPKE:ssa huolehdittiin, että meidän tilannevalvojien tietotaito operaatioista pysyi ajan tasalla ja siksi kävimme operaatioissa melko nopealla syklillä. Operaatiossa ollessani käytin tietenkin omaa sotilasarvoa eli olin kapteeni tai joskus tilanteen ja tehtävän vaatiessa myös majuri. Sotilasarvoni vaihtelu hämmensi suuresti varsinkin kansainvälisiä tuttaviani, jotka operaatiossa olivat tottuneet minun majurin arvooni ja näkivät minut Suomessa ylikersanttina tai vääpelinä. Vastaukseksi hämmästelyyn annoin heille vain ohjeen pitää näpit irti esimiehen tyttärestä ja varsinkin vaimosta. Suurin osa ymmärsi huumorin. Itseäni jojoilu ylikersantista majuriksi ja myöhemmin majurin ja vääpelin palvelusarvojen välillä lähinnä huvitti.

Nyt kun parasta ennen-päiväys on ohitettu ja on päässyt nauttimaan eläkeläisen seesteisestä elämästä, ei niillä sotilasarvoilla tunnu olevan niin suurta merkitystä. Tärkeintä on, että olen saanut tehdä mielekästä työtä mielenkiintoisissa paikoissa vielä mielenkiintoisempien ihmisten kanssa. Ja taisi siitä rauhanturvaamisesta tulla enempi vähempi minulle ammatti. Ja vaikka koskaan en mitään varsinaista uraa ole pystynyt luomaankaan, ei tarvitse kiikkastuolissa miettiä, olisiko pitänyt lähteä vai pysyä kotona. Nyt on hyvää aikaa osallistua rauhanturvaajien toimintaan täällä kotimaassa ja mieli pysyy virkeänä, jos välillä pääsee osallistumaan tulevien rauhanturvaajien koulutukseen ja vertaistukitoimintaan. Enää ei tarvitse ajatella kriisinhallintaa työnä, vaan harrastuksena. Vai pitäisiköhän sittenkin…

 

Keijo Keskinen

 

 

kriha

rt3 19

Lehdessä lisäksi mm: 

  • Eikö suomalaisia enää ulkopolitiikka kiinnosta?
  • Rauhanturvaajaliitto kunnioittaa, muistaa ja palkitsee
  • Kentän uutiset sekä paljon muuta..

 

Seuraava lehti:
Numero 4/2019 ilmestyy 30.8 
( Aineisto viimeistään 26.7 )

 

Liity Rauhanturvaajaliiton 
jäseneksi: Saat lehden ja paljon muuta.

www.Autonvaraosat24.FI

Rauhanturvaaja 40 vuotta