Pekka Visuri

Pekka Visuri

Kansainvälinen oikeusjärjestelmä, jossa keskeinen asema on YK:n peruskirjalla, on koettu yleisesti hyödylliseksi ja varsinkin pienten valtioiden turvaksi. Puhutaan myös ”kansainvälisestä tapaoikeudesta”, jota kaikki ovat velvollisia noudattamaan sotienkin aikana.

Toisen maailmansodan jälkeen YK:n piirissä julistettiin kansainvälisen sotarikosoikeudenkäynnin perusteena noudatetut ns. Nürnbergin periaatteet yleisesti velvoittaviksi, vaikka valtio ei olisi allekirjoittanut sodan oikeussääntöjä koskevia yleissopimuksia. Tähän liittyen hyväksyttiin periaate, että kansallinen lainsäädäntö tai esimiehen käsky eivät voi vapauttaa vastuusta sotarikoksiin, joihin verrattaviksi ”rikoksiksi ihmiskuntaa vastaan” luettiin myös kansanmurhat.

Kansainvälisen oikeuden säännöt ovat verraten selviä ja myös yleisesti hyväksyttäviä, mutta niiden noudattamiseen liittyy silti monia ongelmia. Niistä pahin on yleispätevän auktoriteetin puute, joka erottaa kansainvälisen oikeuden valtioiden sisäisestä oikeudenkäytöstä. Säädösten toimeenpano sotien ja muiden konfliktien aikaan on luonteeltaan vahvemman oikeutta, kuten on aina ollut historian kuluessa. Yhä muistetaan Rooman syntyajoilta 2400 vuoden takaa voittoisan sotapäällikön huomautus hävinneelle osapuolelle: ”Vae victis!” (Voi voitettuja!).

Sopimukset ja oikeusperiaatteet kuvastavat asetelmia, joissa vahvemmat osapuolet ovat päässeet sanelemaan tahtonsa. Voimasuhteiden muuttuessa sopimukset menettävät merkitystään, kun nousee haastajia, jotka kiistävät niiden velvoittavuuden. Maailman meno ei pysähdy joskus koettuun tilanteeseen, vaikka mielellään niin uskotaan.

Hyvin opettavainen on kokemus sadan vuoden takaiseen Versaillesin rauhansopimukseen perustuneen järjestelmän murentumisesta 1930-luvulla. Pariisissa vuonna 1919 tehtyjen sopimusten ja niihin liittyen Kansainliiton perustamisen piti presidentti Woodrow Wilsonin sanojen mukaan ”tehdä maailma turvalliseksi demokratialle”, mutta seurauksena olikin toinen toistaan kovempien diktatuurien syntyminen, pahentuvat rajakiistat ja Euroopan ajautuminen uuteen suursotaan.

Kansainliiton kollektiivisen turvallisuuden idea oli kunniallinen ja teoriassa myös toimiva. Sen mukaan kaikkien valtioiden velvollisuus oli pakottaa mahdolliset hyökkääjät luopumaan yrityksestään ja tarvittaessa ”pakottaa rauhaan” yhteisellä voimankäytöllä. Ongelma oli siinä, että Versaillesin rauhansopimuksen järjestelmää vastustavat voimistuvat suurvallat eivät pitäneet kollektiivisen turvallisuuden muodostamaa pelotetta riittävän vahvana vaan turvautuivat asevoimaan etujensa niin vaatiessa. Maailmansodan voittajavaltioiden sanelemiin sääntöihin perustunut Kansainliitto osoittautui kriisikehityksen myötä paperitiikeriksi. Sen päätöksiin tyytymättömät suurvallat Saksa, Italia ja Japani erosivat siitä, eikä Yhdysvallat alunperinkään ollut liittynyt maailmanjärjestöön.

Talvisodan alettua Kansainliitto viimeisenä toimenaan erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään, mutta sillä ei ollut paljon vaikutusta. Paasikivi esitti muistelmissaan tylyn arvion: ”Suomen tapaus syksyllä 1939 osoitti jälleen, että Kansainliiton merkitystä liioiteltiin. Olipa Kansainliitto ollut sikäli suorastaan vahingollinen, että se tuuditti jäsenvaltiot jonkinlaiseen turvallisuuden tunteeseen saattaen ne osaltaan laiminlyömään maanpuolustuksen ja johtaen ylipäänsä arvostelemaan väärin kansainvälisiä oloja.”

Strateginen logiikka osoittautui merkittävämmäksi tekijäksi alkaneen suursodan oloissa. Suomenkin oli turha vedota Tarton rauhansopimukseen ja Kansainliittoon, kun Itämeren alueen johtavat valtiot Saksa ja Neuvostoliitto määrittivät etupiirejään ja valtasivat etumaastoja tulevien yhteenottojen varalle.

YK-järjestelmä on osoittautunut kestävämmäksi kuin Kansainliitto, ja sillä hallittiin kohtalaisen hyvin myös siirtomaaimperiumien purkautumista. YK:n ongelmana on perustuminen toisen maailmansodan voittajien oikeuskäsityksiin ja valtasuhteisiin. Uusien haastajien nousu on jo rapauttanut YK:ta, ja viimeksi myös Yhdysvallat on avoimesti kiistänyt YK:n päätöksien ja kansainvälisten sopimusten pätevyyden.

Pienten maiden kannalta sopimuksista kiinni pitäminen on edullista, mutta silti on hyvä muistaa, että strateginen logiikka konfliktitilanteissa määrittää sen, kuinka sopimuksia noudatetaan.

 

Pekka Visuri

 

kriha

rt4 19

Lehdessä lisäksi mm: 

  • Aceh: Unohdettu onnistuminen
  • Tavoitteena pohjoismaisen rauhanturvaprikaatin kehittäminen
  • Kentän uutiset sekä paljon muuta..

 

Seuraava lehti:
Numero 5/2019 ilmestyy 25.10 
( Aineisto viimeistään 27.9 )

 

Liity Rauhanturvaajaliiton 
jäseneksi: Saat lehden ja paljon muuta.

www.Autonvaraosat24.FI

Rauhanturvaaja 40 vuotta