Neljä miestä, yhteensä kaksikymmentä reissua yhdeksässä eri maassa. Kaksi Nobel-palkintoa, kaksi uutta itsenäistä valtiota, lukuisia vaaratilanteita ja iso kasa muita mieleenpainuvia kokemuksia. Sitä kaikkea nämä miehet, majuri Roi Helminen, yliluutnantti Vesa Rikula, ylikersantti Juha Syväsalo ja ylikersantti Mikko Sääskilahti, toivat mukanaan viidennelle missiolleen Afrikkaan, Suomalaiseen Kriisinhallintajoukkoon Tshadissa (SKJT). Rikula, Syväsalo ja Sääskilahti saapuivat alueelle viime lokakuussa ja ovat nyt neljän kuukauden reissun puolivälissä, kun taas Helminen otti vastaan SKJT:n komentajan pestin tammikuussa.

Ulkomailla oleminen, seikkailunhalu, kaiken uuden ja mielenkiintoisen näkeminen, kokemukset joita muistella vanhana, hyvät kaverit. Siinä muutamia syitä, joita nämä monien missioiden kokeneet konkarit listasivat perusteluiksi siihen, mikä saa vieläkin syttymään uuteen operaatioon.

Viisi kertaa Libanon

Vaikka maita mahtuu mukaan monia, on Libanonin operaatio ainut missio, jossa kaikki viisi ovat olleet; Helminen, Sääskilahti ja Syväsalo olivat UNIFIL-joukoissa jopa samaa aikaan vuosina 2000-2001. Helminen nimeää mission empimättä parhaaksi tähänastisista.
- Libanon on ihan ykkönen. Siellä oli silloin tilanne päällä, mutta operaatiossa kaikki oli selkeää ja tiesimme, mitä piti tehdä. Yksi syy, joka nostaa sen ylitse muiden, oli myös oma tehtäväni. Olin paljon yhteydessä Etelä-Libanonin järjestöihin ja tapasin hyvin korkea-arvoisia ihmisiä, 1. JK:n päällikkönä toiminut Helminen sanoo.
Syväsalo sanoo miettineensä lukuisia kertoja, mikä missioista on jäänyt parhaimpana mieleen.
- Alue ja olosuhteet Kabulissa olivat mielenkiintoisimmat, mutta toisaalta työn puolesta paras oli Libanon, jossa toimin asemanpäällikkönä. Halusin sinne uudestaan, koska se oli alue, jossa meistä oli konkreettista hyötyä.
Myös Vesa Rikulalle Libanon on jäänyt erityisenä mieleen.
- Maa oli silloin näistä kaikista lähimpänä sotatilaa ja siellä tapahtui paljon. Viisi suomalaista kuoli siellä sinä aikana, ja suomalaiset olivat kolmesti panttivankeina, ryhmänjohtajana toiminut Rikula kertoo.
Missioista parhaimpina nousevat esiin myös Golan ja Namibia, jonka Rikula muistaa erityisesti Afrikan erilaisuuden takia ja myös, koska suomalaiset rauhanturvaajat eivät olleet aikaisemmin olleet niin kaukana.
- Golan oli mielestäni paras. Perhe sai silloin olla mukana, ja lomien aikaan liikuimme alueella autolla. Ensimmäinen reissu jää ehkä muutenkin parhaiten mieleen, perustelee Mikko Sääskilahti.

Nyt tulee laakia

Vaarallisia tilanteita matkoille mahtui paljon, erityisesti Libanonissa ja Afganistanissa läheltä piti -tilanteita oli useita.
- Toisen Libanon-reissun aikana Israelin ilmavoimat pudotti 400 kg:n lentopommin lähellä sijaitsevaan Hezbollahin tuliasemaan. Silloin tuntui, että nyt tulee laakia. Myös Kabulissa leirin lähellä pamahteli, mutta raketit mennä rupsahtelivat ohitse, Syväsalo kertoo.
Myös 80-luvulla Libanonissa oli hektistä: ammuntaa, räjähdyksiä, tienvarsipommeja.
- Kerran israelilaiset ampuivat panssarivaunulla aseman yli ja juoksimme sirpalesuojaan. Ja kerran wadin yli alettiin ampua autoa raskaalla konekiväärillä ja luodit tulivat parakin seinästä läpi, jolloin mentiin ryömien, Rikula sanoo.
1990-luvun Golanilla yhden vaaratekijän aiheutti lähellä oleva Persianlahden sota.
- Olimme juuri päivällä harjoitelleet kaasuhälytyksen varalta, ja sellainen tuli keskellä yötä, jolloin vedimme aktiivihiilipuvut päälle. Mitään ei kuitenkaan sattunut, Sääskilahti kertoo ja lisää:
- Pieni pelko reissuilla on aina, mutta päästäisin kyllä tyttärenikin reissuun, jos hän haluaisi lähteä.
Vaaransa on miesten mukaan joka puolella, eikä reissuilla tulleita pelon hetkiä muistele, vaan parhaimmat muistot ovat päällimmäisinä.
- Namibian itsenäisyys oli sykähdyttävä hetki. On myös hienoa huomata jatkumo rauhan edistämisessä, sillä täällä Tshadissa on nyt rauhanturvaajia Namibiasta, joka vielä 20 vuotta sitten tarvitsi itse rauhanturvaajien läsnäoloa, Rikula pohtii.
Mieleenpainuvaa oli hänen mukaansa myös se hetki Kosovossa, kun Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon muun muassa Kosovon ja Namibian itsenäistämisestä. Rikula on itse myös Nobel-palkinnon saaneiden rauhanturvaajien joukossa, sillä vuonna 1988 se myönnettiin kaikille sitä ennen tai sen aikana missioilla olleet rauhanturvaajille.

Oikea elämä on muualla

Jokainen neljästä suosittelee empimättä reissuun lähtemistä, ja ohjeetkin ovat samansuuntaiset: avoimin mielin, jalat maassa ja asenne kohdallaan.
- Esimerkiksi tämä Tshad on erilainen kokemus ja erilainen maa, joten mikä etten suosittelisi. Reissujen jälkeen osaa ainakin arvostaa Suomen luontoa, puhtautta ja rauhaa, Rikula sanoo.
- On hyvä nähdä muutakin kuin Suomen maata niin ei tule valitettua turhista, Sääskilahti lisää.
Syväsalo muistuttaa kuitenkin, että reissut ovat vain väliaikaisia: oikea elämä on muualla! Reissuista on hänen mukaansa sovittu yhteistuumin perheen kanssa, eikä suurempaa vääntöä ole tullut.
- Eihän perhe koskaan riemusta hypi, mutta nytkin vaimo sanoi, että kai sitä pitää sitten mennä, Helminen kertoo.
Sääskilahdella oli muutama taho suostuteltavana, ennen kuin viidennestä missiosta oli mustaa valkoisella:
- Tyttärelle piti luvata skootteri, että sain luvan lähteä. Komennus vaatii ymmärrystä myös työnantajalta. Tälle reissulle en olisi ollut irrotettavissa, ja olin kauan Tapaus Sääskilahti, jonka irrotettavuutta pyöriteltiin pitkään.

Ei koskaan ei koskaan

Vaikka viides reissu on jokaisella vielä kesken, kutkuttaa kriisinhallinta vielä mieliä.
- Toivotaan, että tämä on tässä, Juha Syväsalo vastustelee mutta lisää:
- Mazariin tai Kabuliin en enää lähtisi. Mutta jos olisi ”pakko”, voisin lähteä etelään Kandahariin Helmandiin, jos suomalaiset siirtyisivät sinne. Siellä näkee todellista Afganistania.
Muidenkaan vastaus seuraaville reissuille ei ole ehdoton ei.
- En koskaan ole päättänyt kuluvan mission aikana, että lähdenkö vielä uudelleen vai en. Katsotaan ensin tämä loppuun asti, Roi Helminen tuumii.
- Tämä on oikeastaan jo kolmas viimeinen kerta, mutta sitä vain tulee lähdettyä reissuun, Mikko Sääskilahti pohtii.
- Voisi sanoa, että viides ja viimeinen, mutta koskaan ei sanota ei koskaan, Vesa Rikula summaa.