Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta selonteosta en löytänyt sanaakaan rauhanturvaamisesta. Siellä käsitellään kylläkin ”kriisinhallintaa”useissa kohdissa, jopa kerraten luettelonomaisesti suunnilleen samoja asioita.

Kiinnostavaa on tutkimus- ja kehittämistehtävä (s. 84): ”Ulkoministeriö on asettanut elokuussa 2008 työryhmän, jonka tehtävänä on strategisen tason ohjauksen edistäminen Suomen kriisinhallintatoiminnassa sekä kokonaisvaltaisen kriisinhallintastrategian laatiminen vuoden 2009 loppuun mennessä.” Koukeroisista sanoista pilkistää ajatus myös rauhanturvaamisen kehittämisestä.

Carl von Clausewitz määritteli 200 vuotta sitten taktiikan taistelutaidoksi ja strategian opiksi taistelujen käytöstä sodan päämäärien hyväksi. Nykyoloihin sovellettuna rauhanturvaamisen taktiikka on tehtävien suorittamista kentällä ja strategia kokonaisuuden johtamista.

Rauhanturvaamisen strategiaan kuuluu toiminnan päämäärien ja painopisteiden määritys sekä tarvittavien resurssien hankkiminen. Tällöin tulee erityisesti pohdittavaksi, millaisiin toimintoihin osallistuminen parhaiten palvelee Suomen turvallisuuspolitiikan päämääriä.

Sotilaallisen kriisinhallinnan alalla valtioneuvoston selonteko painottaa osallistumista ns. nopean toiminnan joukkoihin. Ongelmaksi on todettu, muun muassa puolustusministeri Jyri Häkämiehen äskeisessä puheessa, että EU:n taisteluosastoille tai Naton NRF-joukoille ei ole löytynyt tehtäviä.

Jo aikaisemmastakin kokemuksesta tiedetään, että rauhanturvaamisen olosuhteet vaihtelevat suuresti ja osastojen kokoonpanot määräytyvät monimutkaisten neuvottelujen pohjalta. Hyvin harvoin on kiirehditty operaation aloittamista, sillä valmistelut vaativat yleensä kuukausien tai vuosien ajan. Siksi onkin pidetty epätarkoituksenmukaisena seisottaa valmiusjoukkoja kiinteissä kokoonpanoissa odottamassa juuri niille sopivia kiireisiä tehtäviä.

Suurvaltojen nopean toiminnan joukot ovat tarkoitetut sotilaallisiin interventioihin eli taistelutehtäviin. Niiden organisointi- ja toimintaperiaatteita ei siis kannata siirtää suoraan rauhanturvaamiseen, vaikka joskus rajanveto onkin häilyvää.

Nato joutui jo tunnustamaan, ettei sillä ole varaa ylläpitää nopean toiminnan joukkoja jatkuvassa valmiudessa, kun jäsenmaat tarvitsevat sotilaitaan joustavasti erilaisiin tehtäviin alkaen vaikkapa Afganistanin taisteluista ja päätyen vaalien suojaamiseen Kongossa. Euroopan unionillekin tulee tarve uudistaa taisteluosastokonseptiaan.

Selonteossa luvataan tukea YK:n kriisinhallinnalle. Pääsihteerin toimintakertomuksessa 2008 sanotaan, että ”rauhanturvaaminen on YK:n ydintehtäviä” (”Peacekeeping is a core funtion of the United Nations”). Päämajassa on laaja rauhanturvaamisosasto, joka johtaa 130 000 hengen toimintaa 19 missiossa seitsemän miljardin dollarin budjetilla.

YK:n historian suurin ja vaativin rauhanturvaoperaatio (UNAMID) aloitettiin yhdessä Afrikan unionin kanssa Darfurin rauhansopimuksen toteuttamiseksi. Siihen liittyi Tshadin missio (MINURCAT), jonka tarkoituksena on turvata pakolaisten paluu kotiseudulleen. Eduskunta suosittaa Suomen osallistumista tuohon EU:lta YK:n vastuulle siirtyvään toimintaan.

Hallituksen tuoreissa ulkopoliittisissa linjauksissa on korostettu Afrikan tärkeyttä. Rauhanturvaamisessa se tarkoittaa Afrikan unionin ja sen jäsenmaiden tukemista ainakin koulutuksella. Suuressa maanosassa on kyllä alan perusosaamista omastakin takaa, ajatellen vaikkapa Chanaa, Etelä-Afrikkaa ja Keniaa, mutta suomalaisten erityistaidoille viestitoiminnassa ja johtamisessa on varmasti kysyntää.

Tärkeänä syynä on myös EU:n kiinnostus. Useat EU-maat ovat entisiä siirtomaaisäntiä Afrikassa, ja ne pitävät sinne edelleen läheisiä taloudellisia ja kulttuurisuhteita. Jotkut siirtomaat jäivät pahasti hunningolle Belgian Kongon ja muiden Keski-Afrikan maiden tapaan, joten siitä seuraa suoranainen velvollisuus vastata jälkihoidosta.

Aasia on huomattavasti vaikeampi alue. Siellä on suuria valtioita, jotka eivät hyväksy ulkopuolisten puuttumista asioihinsa, joten kannattaa varoa sitoutumista sikäläisiin konflikteihin. Yhdysvallat lähimpine liittolaisineen on pyrkinyt hallitsemaan tilanteita eteläisessä Aasiassa, mutta menestysnäkymät ovat heikot.

Voidaan sanoa, että taktisesti Suomen kannattaa toistaiseksi jatkaa osallistumista myös Afganistanin kriisinhallintaan, mutta strategisesti rauhanturvaamisen painopiste on siirtymässä Afrikkaan ja siellä erityisesti EU:n puitteissa YK:n toiminnan tukemiseen.