Pieni Suomi on perinteisesti ollut rauhanturvaamisen suurvalta. Siviilikriisinhallinnan puolella olemme myös tasa-arvon edelläkävijöitä, mutta sotilaallisella puolella tilanne on toinen. Kriisinhallintasotilaistamme naisia on häviävän pieni osa, alle prosentti. Viime vuonna naisia haki sotilaallisen kriisinhallinnan tehtäviin ennätyksellisen vähän, 57 naista. Miksi näin? Eikö rauhanturvaaminen kiinnosta suomalaista naista?

Sotilastehtävät avattiin Suomessa naisille nurinkurisessa järjestyksessä. Rauhanturvatehtäviin naiset pystyivät hakemaan ensimmäisen kerran vuonna 1991, kun taas mahdollisuus vapaaehtoiseen asepalvelukseen avautui vasta neljä vuotta myöhemmin, 1995. Alkuvaiheessa kumpaankin koettiin melkoinen hakijarynnistys, mutta sittemmin into on laantunut.

Rauhanturvatehtäviin hakeutumisessa merkittävin selittäjä on suoritetun asepalveluksen vaatiminen nykyisin myös naisilta. Poikkeuksina ovat jotkin erityistehtävät, kuten lääkärit, joihin voidaan ottaa myös asepalvelusta suorittamaton. Tätä nykyä naisia on reservissä jo prikaatin verran, noin 4 300. Luulisi tästä joukosta riittävän maailmalle haluavia hieman enemmän kuin reilut viitisenkymmentä vuodessa.

Rauhanturvaajiksi hakeutuvien naisten määrä on toki suoraan verrannollinen asepalveluksen suorittaneiden määrään. Siksi olenkin iloisesti yllättänyt kaavailuista, että naisille voitaisiin tulevaisuudessa lähettää kutsukirje kutsuntoihin ja sitä kautta lisätä naisten hakeutumista asepalvelukseen. Ehkä siten saataisiin lisättyä myös rauhanturvatehtäviin lähtevien naisten määrää. Jotain olisi kuitenkin tehtävissä jo nyt. Naisten rekrytointiin rauhanturvaajiksi tulisi panostaa paljon nykyistä enemmän.

Mihin naisia sitten tarvitaan kriisialueilla? Samoihin tehtäviin kuin miehiäkin. Joissain tilanteissa naispuolinen rauhanturvaaja olisi tuiki tarpeellinen, kuten ajoneuvotarkastuspisteellä naismatkustajien tarkastamisessa. Vanhoillisissa yhteiskunnissa suomalaismiehen on turha yrittääkään lähestyä paikallista naista.

Kenties tärkein syy liittyy kuitenkin demokratian ja tasa-arvon edistämiseen – tavoitteisiin, joihin Suomikin on sitoutunut operaatioihin osallistuessaan. Jos haluamme edistää tasa-arvoa esimerkiksi Afganistanissa, tarvitsemme ehdottomasti naissotilaita näyttämään, että naiset voivat tehdä samoja töitä kuin miehetkin. Miesten kanssa tasaveroisesti työskentelevä naissotilas voi paikalliselle alisteisessa asemassa elävälle naiselle olla tärkeä esikuva ja innoituksen lähde, jos edes kouluun pääsy ei ole mikään itsestäänselvyys.

Valitettavasti välillä tuntuu siltä, että suomalaisilla olisi vielä itselläänkin näissä asioissa parantamisen varaa. Palvellessani tiedotusupseerina Kosovossa sain kuulla miespuoliselta palvelustoveriltani, ettei työ rauhanturvaajana hänen mielestään ollut lainkaan naiselle sopivaa hommaa. Kommentti oli sinänsä erikoinen, että mies itse työskenteli Suomessa naisvaltaisella alalla. Ei kuitenkaan ollut minun asiani ryhtyä kommentoimaan hänen sopivuuttaan kyseiselle alalle. Lieneekö logiikkana ollut ”älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon?”

Huhupuheina liikkuu myös paljon ikävämpiä asioita. Joidenkin väitteiden mukaan vaihtohenkilöstöä tilattaessa olisi mahdollista ilmoittaa, haluaako alaisikseen naisrauhanturvaajia vai ei, ja mihin tehtäviin heitä olisi valmis ottamaan. Toivon sydämestäni, ettei näissä puheissa ole perää.

YK:n silloinen apulaispääsihteeri Helvi Sipilä totesi jo vuonna 1975, että pysyvän rauhan rakentaminen vaatii naisten täysivaltaista mukanaoloa. Vuonna 2000 YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman 1325, joka velvoittaa ottamaan naiset mukaan aktiivisina toimijoina rauhantyöhön. Naisrauhanturvaajille riittää siis tilausta.

_{Kirjoittaja on Suomen Rauhanturvaajaliiton tiedottaja}