Viime kesänä saatiin valmiiksi talo suomalaista yhteysupseeriryhmää varten. Talo on suomalaisen yrityksen kunnostama, ja tällä hetkellä talossa asuu sekä sieltä käsin työskentelee kymmenen yhteysupseerin ryhmä. Ryhmän toiminta on intensiivistä ja mielenkiintoista, ja seuraavassa paneudutaankin hieman tarkemmin ryhmän toimintaan.

Uusvanha konsepti

LMT työ tarkoittaa käytännössä toimimista linkkinä sotilasorganisaation ja paikallisten välillä. Kosovossa vuonna 2004 puhjenneiden mellakoiden jälkeen todettiin että sotilasorganisaation tulisi tietää tarkemmin mitä paikallisten keskuudessa tapahtuu ja mitä kaduilla puhutaan. Tätä tehtävää varten luotiin LMT-ryhmät (Liaison Monitoring Team), jotka pitävät vastuualueellaan yhteyttä paikallisväestöön.
Alun perin LMT-ryhmät toimivat Kosovossa sotilasleirien muurien takaa, mutta toimintatapa oli hieman etäinen työn luonteeseen nähden. Kun asiaan haettiin parannusta, todettiin että Bosnia-Hertzegovinassa oli jo useita vuosia ollut käytössä LMT-talokonsepti, jossa LMT-ryhmän työskentely- ja asuintilat siirretään paikallisväestön keskuuteen. Tällöin ryhmät ovat heti ovesta ulos astuttuaan paikallisten keskuudessa, ja myös paikallisten kynnys lähestyä sotilasorganisaatiota madaltuu. Talon sijoittaminen keskelle kylää on myös tärkeä osa suomalaisen kriisinhallintajoukon näkyvyyttä toimialueella. Näiden hyvien kokemusten perusteella myös Kosovoon päätettiin rakentaa LMT-talo.  Talon rakennussuunnitelmat etenivät nopeassa tahdissa, ja huomattavan nopean rakennustyön ansiosta ryhmä pääsi muuttamaan Kosovon ensimmäiseen suomalaiseen LMT-taloon heinäkuussa 2009.

Elämää aidan sisäpuolella

Tällä hetkellä talo majoittaa kymmenen suomalaista sotilasta, kantahenkilökuntaa ja reserviläisiä. Ryhmä on koottu siten että useat eri ammattiryhmät ovat edustettuina, ja myös ikäjakauma vaihtelee 24 vuodesta 47 vuoteen. Laaja ikäjakauma ja kokemus eri aloilta takaavat ryhmälle hyvät edellytykset toimia eri yhteyksissä paikallisten keskuudessa. 
Talo on suunniteltu sitten, että työ-, majoitus- ja oleskelutilat ovat erillään. Työt tehdään nykyaikaisessa toimistotilassa, ja töiden jälkeen oleskelutilassa voi rentoutua esimerkiksi biljardin, elokuvien tai vaikka lautapelien parissa. Yläkerran asuintilat ovatkin sitten pyhitetty lepäämistä varten. Puitteet on suunniteltu mahdollisimman kattaviksi, koska talo on sotilasaluetta ja se asettaa omanlaisensa rajoitteet ulkona liikkumiselle. Talosta poistutaan vain työtehtävissä ja talossa vieraillaan vain työtehtävissä.
Taloa ylläpitää suomalainen yritys, jonka palkkaamana talolla työskentelee paikallinen talonmies, siivooja sekä 3 kokkia. Nämä henkilöt tekevät arvokasta työtä pitäen talon rutiinit rullaamassa, jolloin ryhmä voi keskittyä täysin työn tekoon. Talolla työskentelee myös 4 tulkkia, jotka ovat taustaltaan joko kosovon albaaneja ja serbejä. Käytännön työssä albaanien ja serbien väliset näkemyserot ovat jatkuvasti esillä, joten on tärkeää että tapaamisissa tulkkina voidaan käyttää haastateltavan kanssa saman etnisen taustan omaavaa henkilöä.

Kokouksia, keskusteluja ja kanssakäymistä

Yhteysupseerin päivä alkaa aamupalalla, jonka jälkeen pidetään yhteinen aamupalaveri. Palaverissa käydään läpi edellisen vuorokauden tapahtumat, päivänpolttavat aiheet sekä tulkkien tekemä mediakäännös. Palaverin jälkeen ryhmä erkanee ympäri vastuualuetta sovittuihin tapaamisiin ja kokouksiin.  Tapaamisia voi olla laidasta laitaan: Joskus kyseessä on viikoittainen palaveri poliisipäällikön kanssa, joskus osallistutaan uuden tuulivoimalan avajaisiin ja joskus juodaan kahvia kyläpäällikön kanssa. Kun tapaamiset ovat päättyneet, alkaa raporttien teko. Partiot palaavat takaisin talolle ja kirjoittavat omasta tapaamisestaan raportin. Raportin valmistuttua ryhmä suunnittelee vielä seuraavan päivän ohjelmaa ja valmistautuu tuleviin tapaamisiin. Päivän töiden jälkeen ohjelmassa onkin sitten ruokailua ja rentoutumista kollegoiden seurassa.
Yleisesti ottaen työpäivät ovat pullollaan ennakkoon suunniteltuja tapaamisia, ja lisäksi kaikki ennalta arvaamattomat tapahtumat aiheuttavat haasteita aikataulutuksessa. Näin ollen ryhmän aikataulu onkin melko tiukka, ja tärkein työkalu ryhmän toiminnan organisoinnissa on kalenteri. 
Haasteista huolimatta yhteysupseerin työ on mielenkiintoista sekä vaihtelevaa, ja yhteiskunnan kehityksen myötä kriisinhallintatyö Kosovossa tulee todennäköisesti painottumaan juuri LMT-työhön.

Markku Pakkanen puhuu tyylikkäästä vetäytymisestä:
Oppi Afganistanista on jo saatu

Kouvolan Inkeroisista kotoisin olevan Markku Pakkasen ajoi aikanaan reissuun aito kiinnostus kansainvälisiä työtehtäviä kohtaan. Kymenlaakso on perinteisesti vahvaa rauhanturva-aluetta ja kavereiden esimerkki sai pistämään paperit sisään.
– Ihan heti ei vastausta Niinisalosta tullut ja ehdin jo unohtaa koko jutun. Kutsu kuitenkin tuli, kun olin astunut vähän aikaisemmin uuteen tosi hyvään työpaikkaan.
– Viikonvaihteen pohdin eri vaihtoehtoja tykönäni ja päätin lähteä mukaan rotaatiokoulutukseen. Se tarkoitti työpaikasta luopumista, mutta minä päätin vakaasti, että maitojunalla ei ainakaan tulla takaisin.
Namibiassa Pakkasesta tehtiin aivan Angolan rajalla Neparassa toimineen Viidennen Jääkärikomppanian messimies.
– En tiedä vieläkään, miksi juuri minä jouduin tai pääsin messiin. Ilmeisesti kaupallinen koulutukseni ratkaisi, Pakkanen tuumii.
– Vuosi ei ollut kuitenkaan pelkkää messityötä, vaan kävin minä partiossakin ja heitin pykälää. Ajoin siellä ollessani myös intin ajokortin, mikä oli tarpeen hankintareissuilla välillä pitkienkin matkojen taakse. Seuraavaan komppaniaan oli matkaa jo 300 kilometriä.

Puhdasta vettä oli rajattomasti

Markku Pakkanen muistaa suomalaisten taistelleen Namibiassa aluksi niin kuumuutta kuin afrikkalaista ilmastoakin vastaan, mutta varsin pian outoihin olosuhteisiin kuitenkin sopeutui.
– Meidät oli sijoitettu Etelä-Afrikan vanhaan tukikohtaan ja puhdasta vettä oli onneksi rajattomasti.
Suomalaiset tekivät tuttavuutta myös paikallisten ihmisten kanssa. Lähestyminen oli helppoa kiitos vain 30 kilometrin päässä sijainneen suomalaisten ylläpitämän lähetysaseman.
– Erikoisimpia tuttavuuksia olivat laajalla alueella liikkuneet paimentolaiset, bushmannit. Yhtenä päivänä heidän leirinsä ilmestyi meidän leirimme kupeeseen ja ihan yhtä äkillisesti he hävisivät. Siinä vaiheessa tajusin, miten vähällä ihminen voi tulla toimeen.

Veronmaksu ei enää harmittanut

Markku Pakkanen sanoo oppineensa arvostamaan Namibiassa erityisesti länsimaista järjestäytynyttä yhteiskuntaa.
– Sen kokemuksen jälkeen ei veronmaksu ole harmittanut lainkaan. Täällä tietää, mitä sillä saa. Suomalaiset terveyspalvelut ovat jotain sellaista, mistä Afrikassa ei osattu edes haaveilla.
– Opin myös arvostamaan muiden työtä ihan eri tavalla. Jokainen kaveri oli jonkun alan erikoisosaaja, kunnioitus kasvoi päivän töiden mukana.
Suomessa Pakkanen pääsi käymään vuoden aikana kahdesti. Muut vapaat vietettiin Namibian pääkaupungissa Windhoekissa, Victorian putouksilla, läheisessä kansallispuistossa tai sitten Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa.
– Olen miettinyt useammankin kerran mahdollisuutta lähteä katsomaan vanhoja tuttuja paikkoja uudelleen, mutta aina se on vaan jäänyt. Lähimpänä paluu taisi olla vuosi sitten, kun kolme vanhaa palveluskaveria lähti Namibiaan muistojaan verestämään.
– Uutta rauhanturvakomennusta ajattelin puolestani hetken 1990-luvun puolivälissä, kun Balkanilla aloitettiin, mutta aika ei antanut enää periksi. Aloitin taksiyrittäjänä melko pian Namibiasta paluun jälkeen ja rengin palkkaaminen olisi ollut liian kallis vaihtoehto, paljastaa Pakkanen.
Äkkiseltään voisi luulla, että maailmalta tuotu verovapaa auto olisi edesauttanut uravalintaa, mutta Markku Pakkasen tapauksessa näin ei käynyt.
– En tuonut Namibiasta autoa ollenkaan.
Pakkanen on heittänyt taksikeikkaa satunnaisesti myös eduskunnassa istuessaan. Nyt omaa autoa ajaa luotettava renki, mutta välillä tarvitaan vielä yrittäjänkin panosta.
– Ammattitaitoa kannattaa pitää yllä, sillä kansanedustajan työ on kuitenkin vain neljän vuoden mittainen pätkätyö.

Haasteina aselaki ja uudet jäsenet

Valinta eduskuntaan vei Markku Pakkasen myös Reserviläisliiton puheenjohtajaksi. Kansanedustajista samalla paikalla ovat aiemmin olleet muun muassa Aapo Saari ja Mikko Pesälä.
– Valmisteilla oleva aselain uudistus ja jäsenmäärän nostaminen yli 40 000 jäsenen rajan ovat liiton lähiajan suurimmat haasteet. Aselain kanssa linjamme on varsin maltillinen, mutta samalla myös reserviläistoimintaa tukeva. Lähdemme liikkeelle siitä, että lain muutos ei saisi vaikuttaa reserviläistyöhön mitenkään.
– Jäsenhankintaa ajatellen yksi tärkeistä asioista on yhteistoiminnan kehittäminen muiden maanpuolustusjärjestöjen, muun muassa Suomen Rauhanturvaajaliiton suuntaan. Missä on aktiiviset baretit, siellä on myös aktiiviset ressut, Pakkanen ynnää.

Suomalaisten rauhanturvaajien määrää on päätetty monien muiden maiden tapaan lisätä Afganistanissa. Lukumäärä kasvaa 195:een vuoden 2011 helmikuuhun mennessä. Tuleva vuosi onkin kansainvälisen yhteisön uskottavuuden kannalta näytön paikka, joskaan ei vielä lopullisen ratkaisun paikka.
Tehtäviin hakeutuvien rauhanturvaajien määrä on viimeisen vuoden aikana ollut nousussa, johon varmasti on osasyynä myös tuntuvat korotukset palkkoihin ja päivärahoihin varsinkin Afganistanissa ja Tshadissa. Raha onkin melkoinen kannustin.
Harvemmin kuitenkin rauhanturvaajaksi hakeutuva henkilö osaa kiinnittää huomiota palvelusturvallisuuteen, johon vaikuttavat tietysti ennen muuta annettava koulutus, käytettävissä oleva varustus, mutta myös palvelussuhteen ehdot kokonaisuutena.
Kansainvälisestikin on tunnustettu, että suomalaisten rauhanturvaajien henkilövalinnat, annettava koulutus ja sen seurauksena ammattitaito siviiliosaamiseen yhdistettynä sekä vapaaehtoisuudesta peräisin oleva korkea motivaatio, ovat huippuluokkaa. Vuosiin ei suomalaisia ole enää arvosteltu sitä, että muodostamme joukkomme reserviläisistä, joiden osaamistaso olisi alempi kuin ammattiarmeijoilla.
Joukkojen käytettävissä oleva sekä henkilökohtainen että joukon varustus on parasta mahdollista saatavilla olevaa. Mikäli jotain puuttuu, se myös nopeasti pyritään hankkimaan. Tämän mahdollistaa jatkuva tilanteen seuranta ja kokemuksista saadun tiedon hyödyntäminen. 
Palvelussuhteen ehdot ovat kehittyneet myös tuntuvasti. Reserviläisille maksettava korvaus koulutusajalta on noussut kertausharjoituskorvausten tasolle. Vakuutusturvaa on kehitetty vastaamaan paremmin nykyisiä tarpeita. Vastikkeettomia kotimatkoja on tietyissä operaatioissa lisätty. Käyttöön on otettu myös purku- ja palautumisjaksot Afganistanin ja Tshadin osalta.
Mitä palkkaan ja päivärahoihin tulee, niiden osalta kehitys on ollut hyvä ja näyttää jatkuvan hyvänä edelleenkin. Alimpiin palkkoihin tehtiin tasokorjaukset lokakuussa 2009. Alimman vaativuusluokan palkka onkin noussut vuosina 2006–2009 yli 25 prosenttia ja vaativuusluokkien 3–7 osalta korotus on ollut n. 14 prosenttia.
Tshadissa maksetaan operaatiokohtaista lisää 7,5 prosenttia tai 200 euroa kuussa. Puolustusministeri Jyri Häkämies korotti Afganistanin palkkoja ajalle 1.3.–31.12.2010 siten, että siellä toimivalle henkilöstölle maksetaan operaatiokohtaisena lisänä vaativuusluokan mukaisesta peruspalkasta 15 prosenttia tai vähintään 500 euroa kuussa.
ISAF-operaatiossa palvelevien reserviläisten tehtävien vaativuusluokat ovat pääosin tasoa 4–8, joten kuukausipalkat ovat tänään suuruusluokkaa 3000–5700 euroa. Kun palkkoihin huomioidaan vielä päivärahan osuus, ansiot ovat 5400–8100 euroa kuukaudessa.
Puolustusministeriön kansliapäällikkö Kari Rimpi totesi kerran rauhanturvaajaliiton edustajille, että ”kyllä kruunu pojistaan huolen pitää”. Rauhanturvaajaliiton näkökulmasta tämä pitää paikkansa.

Kaukana takana, vähintään henkisen valovuoden päässä tuntuu olevan aika, jolloin keskivertoisen suomalaisen varusmiehen kunto oli rautaa ja perusotannaisen reserviläisen kestävyys puolestaan laiskanpulskeaa hyvinvointia. Siihen aikaan mopo ajoi munamankelia kerran teejiinsä nollanneen reserviläisen edetessä lyhyemmätkin etapit konepelillä.

Oi niitä aikoja, jolloin omakin elopaino oli 30 kiloa nykyistä matalampi ja cooperkyky vastaavasti tuplasti nykyistä korkeampi. Pelkästään armeijan ansiota 1970-lukulainen olotila ei kuitenkaan ollut, vaan sitä oli rakennettu myös pakollisella koululiikunnalla sekä vapaaehtoisella ja monipuolisella urheiluharrastuksella. Eikä texwillereistä, jalluista ja korkeajännityksistä ollut todistettavasti ainakin kroppaa, mutta mitä ilmeisimmin myös aivoja veltostuttavien tietokonepelien edelläkävijöiksi.
En edes yritä väittää, että perusreserviläinen olisi tänäkään päivänä kunnossa, mutta kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin haluavat reserviläiset totisesti sitä ovat. Hyväksi mittapuuksi käy Uudenmaan Prikaatissa Dragsvikissä järjestetty NBG-taisteluosaston pääsykoe, jossa niin vanhat kuin ensikertalaiset wannabefaitteritkin osoittivat ihailtavaa sitoutumista ja motivaatiota tavoitteen saavuttamisen eteen.
Pääsykoetapahtuman avanneeseen Cooperin testiin osallistui reilut 160 juoksijaa, joista ainoastaan kolmen suoritus jouduttiin hylkäämään. Lopputulos jos mikä käy todisteeksi siitä, että liikkeellä ollaan tosissaan. Keli oli kaikkea muuta kuin juoksijoita suosiva, mutta parhaat taittoivat 2 300 metrin matkan iljanteisella tiellä jopa neljäntonnin vauhdilla. Siinä olisi ollut sillä takavuosien mopollakin ollut tekemistä jopa munamankelin kera.

Samaan aikaan pääsykokeisiin osallistuneiden vapaaehtoisten, pääasiassa reserviläisten, kanssa Dragsvikin varuskunnan teillä kuntoili myös monisatapäinen joukko kevään alokkaita. Ainakin Tahko Pihkala olisi heittänyt hyrrää haudassaan, jos olisi nähnyt vuosimallin 2010 isänmaantoivojen varustuksen harvinaisen runsaslumisen talven sydämessä: kenelläkään ei nimittäin ollut suksia, sauvat kylläkin.
Uudenmaan Prikaatin sanavalmiilla liikuntakasvatusupseerilla Jukka Jortikalla oli selitys valmiina näkyyn, joka sai jopa kaiken nähneen allekirjoittaneen ymmälleen. Jortikka argumentoi, että nykynuorilla ei ole hiihtämiseen sen enempää riittävää kuntoa kuin riittävää taitoakaan.
Mutta dementiahiihto nykynuorilta sentään onnistuu, kun kädestä pitäen opetetaan. Talvisodassa itänaapuri olisi todennäköisesti kuollut luodin sijasta nauruun, jos olisi nähnyt joukon sauvakävelijöitä etenemässä kauniissa parijonossa kohti etulinjaa. Aina välillä vauhtia olisi tietysti himmattu, jotta kenenkään syke ei olisi päässyt nousemaan liian korkeaksi.

Kiitos teille, arvoisat sotiemme veteraanit. Kiitos siitä, että osasitte hiihtää ja halusitte hikoilla.