Kaukana takana, vähintään henkisen valovuoden päässä tuntuu olevan aika, jolloin keskivertoisen suomalaisen varusmiehen kunto oli rautaa ja perusotannaisen reserviläisen kestävyys puolestaan laiskanpulskeaa hyvinvointia. Siihen aikaan mopo ajoi munamankelia kerran teejiinsä nollanneen reserviläisen edetessä lyhyemmätkin etapit konepelillä.

Oi niitä aikoja, jolloin omakin elopaino oli 30 kiloa nykyistä matalampi ja cooperkyky vastaavasti tuplasti nykyistä korkeampi. Pelkästään armeijan ansiota 1970-lukulainen olotila ei kuitenkaan ollut, vaan sitä oli rakennettu myös pakollisella koululiikunnalla sekä vapaaehtoisella ja monipuolisella urheiluharrastuksella. Eikä texwillereistä, jalluista ja korkeajännityksistä ollut todistettavasti ainakin kroppaa, mutta mitä ilmeisimmin myös aivoja veltostuttavien tietokonepelien edelläkävijöiksi.
En edes yritä väittää, että perusreserviläinen olisi tänäkään päivänä kunnossa, mutta kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin haluavat reserviläiset totisesti sitä ovat. Hyväksi mittapuuksi käy Uudenmaan Prikaatissa Dragsvikissä järjestetty NBG-taisteluosaston pääsykoe, jossa niin vanhat kuin ensikertalaiset wannabefaitteritkin osoittivat ihailtavaa sitoutumista ja motivaatiota tavoitteen saavuttamisen eteen.
Pääsykoetapahtuman avanneeseen Cooperin testiin osallistui reilut 160 juoksijaa, joista ainoastaan kolmen suoritus jouduttiin hylkäämään. Lopputulos jos mikä käy todisteeksi siitä, että liikkeellä ollaan tosissaan. Keli oli kaikkea muuta kuin juoksijoita suosiva, mutta parhaat taittoivat 2 300 metrin matkan iljanteisella tiellä jopa neljäntonnin vauhdilla. Siinä olisi ollut sillä takavuosien mopollakin ollut tekemistä jopa munamankelin kera.

Samaan aikaan pääsykokeisiin osallistuneiden vapaaehtoisten, pääasiassa reserviläisten, kanssa Dragsvikin varuskunnan teillä kuntoili myös monisatapäinen joukko kevään alokkaita. Ainakin Tahko Pihkala olisi heittänyt hyrrää haudassaan, jos olisi nähnyt vuosimallin 2010 isänmaantoivojen varustuksen harvinaisen runsaslumisen talven sydämessä: kenelläkään ei nimittäin ollut suksia, sauvat kylläkin.
Uudenmaan Prikaatin sanavalmiilla liikuntakasvatusupseerilla Jukka Jortikalla oli selitys valmiina näkyyn, joka sai jopa kaiken nähneen allekirjoittaneen ymmälleen. Jortikka argumentoi, että nykynuorilla ei ole hiihtämiseen sen enempää riittävää kuntoa kuin riittävää taitoakaan.
Mutta dementiahiihto nykynuorilta sentään onnistuu, kun kädestä pitäen opetetaan. Talvisodassa itänaapuri olisi todennäköisesti kuollut luodin sijasta nauruun, jos olisi nähnyt joukon sauvakävelijöitä etenemässä kauniissa parijonossa kohti etulinjaa. Aina välillä vauhtia olisi tietysti himmattu, jotta kenenkään syke ei olisi päässyt nousemaan liian korkeaksi.

Kiitos teille, arvoisat sotiemme veteraanit. Kiitos siitä, että osasitte hiihtää ja halusitte hikoilla.