Upseeriliiton pää-äänenkannattajan Sotilasaikakauslehden päätoimittaja Martti Lehto on nostanut toukokuun pääkirjoituksessaan esiin mielenkiintoisia argumentteja kansainvälisten kriisien syistä. Lehto kirjoittaa viisaasti, että merirosvous ei lopu, koska se on kannattavaa koko Somalialle ja samasta syystä myös Afganistanin huumeviljelyä halutaan jatkaa.
Lehdon mukaan on vain ajan kysymys, milloin merirosvous eskaloituu terroristien toimintatavaksi. Tällöin esimerkiksi matkustajalaivat ja suuret öljytankkerit voivat nousta kansainvälisen politiikan kaupankäyntivälineiksi. Lehto muistuttaa vielä, että ongelmiin puuttumattomuus vain pahentaa tilannetta.
Ikävä sanoa, mutta sen enempää Somalian kuin Afganistaninkaan ongelmia ei pystytä lopettamaan ennen kuin maailmanjärjestö YK omaksuu riittävän päättävän linjan syövän poistamiseksi. Tässä vaiheessa vastaan saattaa kuitenkin tulla yksi maailmanrauhan suurimmista esteistä eli YK:n turvallisuusneuvoston pysyville jäsenmaille annettu veto-oikeus.
Jos joku ratkaisuun pystyy, on se yhteen hiileen puhaltava Nato tai jopa EU. Yksi hiili tarkoittaa tässä tapauksessa myös sitä, että esimerkiksi Somalian rannikolla operoivat sotalaivat voisivat toimia jatkossa yhden lain alla. Nykymalli, jossa muutamat maat eivät saa edes pitää merirosvoja vangittuina aluksillaan vaikuttaa lähinnä suurelta vitsiltä.
Jos kirjoittaa päätoimittajakollega Lehto viisaita, niin Suomen Sotilaan Jaakko Puuperän kirjoitusta numerossa 2/2009 ei välttämättä voi nostaa samaan kategoriaan. Puuperä nimittäin näkee, että kansainvälisen toiminnan merkityksen kasvu tapahtuu Suomessa kansallisen turvallisuuden ja maanpuolustuksen kustannuksella, ei sitä tukien.
Puuperän mukaan kriisinhallinta syö nykyään kaikkialla puolustusvoimien niukassa pöydässä. Kirjoittajan näkemys kuuluu, että kriisinhallinnan todellinen rasite maanpuolustukselle on huomattavasti suurempi kuin myönnetään ja Suomen siitä saama hyöty on paljon pienempi kuin väitetään. Sillä ei ole Puuperän mukaan väliä, saadaanko mitään aikaan tai opitaanko mitään, kunhan saadaan sauna pystyyn.
Onkohan niin, että Jaakko Puuperä olisi sekoittanut kehitysavun ja rauhanturvaamisen keskenään? Tai sitten on yksinkertaisesti vain niin, että arvon kirjoittajan oma halu päästä joskus alas töihin ei ole koskaan toteutunut.
Reserviläisliiton puheenjohtaja, kansanedustaja ja ex-rauhanturvaaja Markku Pakkanen sen sijaan on muistanut omissa puheissaan rauhanturvaamisen merkitystä korostaa. Suusammakoilta ei Pakkanenkaan ole kuitenkaan välttynyt, sillä juuri sellaiseksi on laskettava hänen väitteensä, jonka mukaan osa Presidentti Martti Ahtisaarelle myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon kunniasta kuuluu myös suomalaisille reserviläisille. Siis kollektiivisesti koko porukalle.
Pistettäköön Pakkasen näkemys poliittisen populismin ja oman väen itsetunnonpönkittämisen piikkiin. Jos se ei sitä ollut, niin yhtä hyvin ansiota Ahtisaaren palkinnosta voisi jakaa esimerkiksi äideille ja opettajille. Ja onko niin, että minäkin voin ottaa osan 30-vuotisen sodan menestyksen gloriasta omaan piikkiini, kun kerran kotikaupunkini Rauman kirkossa on kyseisen sodan aikana jostain Saksasta varastettu kattokruunu?
Rauhanturvaajaliitolle oma jäsenrekisteri
PUHEENJOHTAJAN PALSTA
Suomen Sinibarettiliitto ry (nykyinen Suomen Rauhanturvaajaliitto ry, SRTL) liittyi Reservin Aliupseerien Liiton (nykyinen Reserviläisliitto ry, RES) kannatusjäseneksi 11.6.1991, jolloin silloiset puheenjohtajat Pentti Laamanen ja Mikko Pesälä allekirjoittivat sopimuksen.
Allekirjoitustilaisuudessa sopimuksen todettiin olevan pelkästään ”tekninen vaaliliitto” eikä se ollut kannanotto mitään tai ketään vastaan. Kysymys on palvelujen hankkimisesta, jonka hintana oli käypä korvaus, joka RAuL:n sääntöjen mukaan oli maksettava kannatusjäsenmaksuna.
Monet ovat vuosien kuluessa ihmetelleen syytä kannatusjäsenyyteen. Syy on ollut yksinkertainen. Kannatusjäsenyyden myötä sinibaretit solmivat myös sopimuksen atk- rekisterin ylläpidosta. Tuon sopimuksen mukaan Reservin Aliupseerien Liitto perusti ja ylläpiti Suomen Sinibarettiliiton jäsenrekisteriä oman rekisterinsä yhteydessä ja antoi myös sinibareteille käytännössä samat edut kuin omille jäsenilleen koskien mm. vakuutusturvaa.
Tärkeintä kuitenkin oli liiton lehden jäsenmaksujen perintä ja lehden postitus. Tuolloin ei sinibareteilla muuta vaihtoehtoa ollutkaan.
Vuosikymmenten saatossa olemmekin olleet kohtuullisen tyytyväisiä saatuihin palveluihin, vaikka sopimuksen hengessä olemme joutuneet ottamaan vastaan ja maksamaan myös sellaisistakin palveluista, joita emme ole katsoneen tarpeelliseksi. Edelleen rekisterin kehitykseen liittyen, emme ole omien tarpeidemme osalta saaneet ääntämme kuulumaan.
Viimeisten vuosien aikana kannatusjäsenmaksu ja rekisteripalveluiden kustannukset ovat karanneet käsistä. SRTL:n liittokokous kyseenalaisti jo sopimuksen liian kalliina vuonna 2007 antaen liiton hallitukselle tehtävän oman rekisterin kehittämisestä. Pitkään mietittiin ja suunniteltiin, kunnes löysimme luotettavan yhteistyökumppanin.
Liiton hallitus päätti kokouksessaan 20.11.2008 irtisanoa RES:n sopimuksen atk-rekisterin ylläpidosta 1.1.2010 alkaen ja solmia sopimuksen Bitti OY:n kanssa oman rekisterin käyttöönotosta samalla päivämäärällä. Suunnitelmista tiedotettiin RES:n johdolle.
Omaan rekisteriin siirtyminen oli merkittävä päätös liiton kehityksen kannalta. Pitkään harkittiin kannatusjäsenyyden säilyttämistä, jota RES meille tarjosi, mutta siitäkin päätettiin luopua hallituksen päätökselle 23.5.2009 pidetyssä kokouksessa.
Kannatusjäsenyys oli alunperin tarkoitettu yhteistyösopimukseksi, mutta se on ymmärretty aivan viimeisiin vuosiin asti usein väärin. Liittoa ei ole pidetty täysin itsenäisenä maanpuolustusjärjestönä. Tästä saatiin kouriintuntuva esimerkki, kun suunniteltiin Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen hallituspaikkoja 2007. Eräs maanpuolustusjärjestö toi kokoukseen omana esityksenään mallin, jossa RES voisi hyvin toimia SRTL:n edustajana ko. organisaatiossa.
Vastaavia tapauksia tulee esiin jatkuvasti. SRTL:n jäsenistä lähes 800 on myös RES:n täysivaltaisia jäseniä ja lähes 300 on RUL:n jäseniä. Heille olisi ollut melkoisen vaikea todistaa, miksi vielä pitäisi olla maksavana kannatusjäsenenä RES:ssa, kun rekisterisopimus on rauennut. Ei ainakaan yhteistoiminnan kehittämisen vuoksi, sillä yhteistyö itsenäisten järjestöjen kesken kehittyy parhaiten tasavertaisista lähtökohdista, jos todellista halua vain löytyy.
Rauhanturvaamisen Suomi oikeasti osaa
Nobelisti Martti Ahtisaari Rauhanturvaaja –lehdelle:
Jos Martti Ahtisaari olisi toiminut presidenttinä kommunistisessa kulttuurissa, olisi häntä todennäköisesti kutsuttu ”rauhanturvaajien rauhanturvaajaksi”. Nobelin rauhanpalkinnon viime vuonna saavuttanutta Ahtisaarta itseään moinen
luonnehdinta naurattaa, kun hän kuulee sen Rauhanturvaaja –lehden toimittajalta.
Lapsuutensa Kuopion kasarmilla viettäneen aliupseerin pojan ura maailmanrauhan edistäjänä alkoi vuonna 1977, kun hänet
nimitettiin YK:n apulaispääsihteeriksi ja Namibia-valtuutetuksi. Namibiaan sittemmin maan kunniakansalaiseksi nimitetty
Ahtisaari pääsi kuitenkin vasta reilu kymmenen vuotta myöhemmin.
- Siitä lähtien olen muodossa tai toisessa ollut aina YK:hon yhteydessä. Pieniä taukoja toki on aina välillä ollut. Viimeisin
tehtävä oli Kosovon neuvottelu, missä ainoa kunniallinen ratkaisu oli minun esittämäni itsenäistyminen, nykyisin perustamansa
Crisis Management Initiativen eli CMI:n johtajana toimiva Ahtisaari tiivistää.
Martti Ahtisaari sanoo tukeutuneensa työssään suomalaisiin rauhanturvaajiin aina, kun se on ollut mahdollista. Tänä kesänäkin
hän yöpyi Camp Villessä osallistuessaan Naton Kosovossa järjestämään tilaisuuteen.
- Rauhanturvaaminen on Suomelle brändi, mistä saamme jatkuvasti hyvin myönteistä palautetta. Me olemme tehneet sitä, me
olemme kehittäneet sitä, me osaamme sen asian. Ei ole väärin sanoa, että Suomi on rauhanturvaamisen suurvalta.
- On ollut dramaattista huomata, ettei sotimiskoulutuksella tosiaankaan pärjää tehtävissä, joihin tarvitaan rauhanturvaajan
koulutus. Meillä suomalaisilla sellainen koulutus on hallussa, Ahtisaari miettii.
Tuki paikallisille lisää turvallisuutta
Presidentti kehittäisi suomalaista rauhanturvaamista antamalla entistä enemmän kehitysyhteistyörahoja sotilaiden käyttöön.
- Paikallisten tukiverkoston kunnostaminen ja kunnossa pitäminen on parhaita turvallisuutta lisääviä toimia. Niillä keinoilla
saavuttaa lähiympäristön luottamuksen.
- Mitä rauhanturvaamiseen suunnattuihin resursseihin tulee, niin minun mielestäni selviämme nykyisillä raameilla. Kysymys on
siitä, miten voimavarat suunnataan.
Tulevaisuuden potentiaalisista kriisipesäkkeistä Martti Ahtisaari nostaa ylös Lähi-Idän kokonaisuudessaan, Kongon ja Darfurin
Afrikassa sekä Pakistanin, Iranin, Irakin ja Afganistanin Aasiassa.
- Suomen osallistumista ajatellen, pitää jokainen tapaus käsitellä erikseen. Rauhanturvatehtäviin lähdössä ei ole ollut
mitään automatiikkaa, eikä sellaista pidä olla vastakaan. Minusta on tärkeintä katsoa, missä suomalaista erityisosaamista
pystytään parhaiten hyödyntämään.
- Se on syytä muistaa, että operaatiot vaikeutuvat kaiken aikaa ja päätökset voivat olla joskus vaikeitakin. Ikävä sanoa,
mutta maailma on tullut paljon väkivaltaisemmaksi ja se tulee varmasti näkymään myös suomalaisten rauhanturvaajien työssä,
Ahtisaari veikkaa.
Jäätyneet kriisit ovat suuri häpeä
Kriiseistä puhuttaessa presidentti nostaa esiin myös Kyproksen ja Kashmirin tilanteet. Hänen mukaansa on suuri häpeä, että
kansainvälinen yhteisö ei ole saanut kumpaakaan jäätynyttä konfliktia ratkaistuksi.
- Toivon, että lähivuodet käytetään niin, että nämä pitkäaikaiset konfliktit saataisiin korjattua pois. Suurimmassa osassa
tarvitaan edelleen myös rauhanturvatoimintaa. Israel-Palestiina –kysymykselle esimerkiksi on vaikea edes kuvitella ratkaisua
ilman rauhanturvaajien läsnäoloa.
Ahtisaari sanoo uskovansa, että maailmanlaajuisella finanssikriisillä voi lopulta olla positiivinen vaikutus maailmanrauhaan.
- Kriisi on jo nyt pakottanut vastakkaiset leirit tekemään yhteistyötä. Kiinan esimerkiksi tarvitsee Amerikan ja EU:n
markkinoita, Amerikka tarvitsee kiinalaista rahaa ja Venäjä puolestaan tarvitsee länsimaisia investointeja ja teknologiaa.
- Kansainvälisellä yhteisöllä pitää nyt olla riittävästi halua ja kykyä hyödyntää esimerkiksi sitä, että lännen vastainen
asenne on lientynyt Venäjällä. Sitäkin voi käyttää osaltaan hyväksi pitkään jatkuneiden konfliktien ratkaisussa. Henkilökohtaisesti uskon, että suomalaisillekin rauhanturvaajille tulee tätä kautta lisää hommia.
Kunnianosoitus koko Suomelle
Rauhannobelistin kalenterissa on vieläkin parisensataa matkapäivää vuodessa, mutta eläkkeelle siirtyminenkin on selvästi jo vieraillut ajatuksissa.
- Olen palvellut viittä YK:n pääsihteeriä ja lähden siitä, että nykyinen on minun viimeiseni. Hänen lopettaessaan olen
kahdeksankymppinen ja sen ikäinen mies voinee katsoa kansalaisvelvollisuutensa päättyneeksi. Jo nyt katson olevani enemmänkin päättäjien patistelija kuin henkilökohtaisesti osallistuva neuvottelija.
- Tulevaisuutta ajatellen olen luvannut YK:n poliittiselle osastolle, että annan selvityksen kaikista niistä hankkeista, joissa olen ollut mukana. Tarkoitus on, että sitä voitaisiin käyttää eräänlaisena oppimateriaalina koko järjestön henkilökunnalle. Aloite tuli siitä suunnasta, paljastaa Ahtisaari.
Martti Ahtisaarelta ei malta olla hyvähenkisenä edenneen haastattelun lopuksi kysymättä, millaisena hän näkee saamansa Nobelin rauhanpalkinnon merkityksen koko Suomea ajatellen?
- Katson, että se on kunnianosoitus koko maalle. Se velvoittaa meitä tekemään entistä enemmän työtä rauhan eteen. Jatkoa
ajatellen ei ole oleellinen kysymys, olemmeko sotilaallisesti sitoutumattomia. Tärkeintä on se, että olemme luotettava
yhteistyökumppani. Siihen se meidän maine perustuu.
Kuusihenkinen UNTSOssa vuonna 2006 palvelleiden sotilastarkkailijoiden ryhmä kolmella avecilla vahvistettuna teki matkan Libanoniin huhtikuussa. Matkan tarkoituksena oli muistella menneitä, tavata vanhoja tuttuja sekä laskea kukkalaite Khiamin muistomerkille.
Joukkojen keskittäminen tapahtui Pariisin, Istanbulin ja Prahan kautta maanantain vastaisena yönä 20. huhtikuuta. Beirutista kaikki siirtyivät yön aikana Tyreen, jossa majoituimme vuonna 2007 valmistuneeseen Queen Elissa –hotelliin. Matkaa oli suunniteltu jo kolmisen kuukautta ja suurena apuna olivat olleet OGL:ssä tällä hetkellä palvelevat suomalaiset tarkkailijat.
Viikko alkoi vanhan kotikaupunkimme Tyren kävelykierroksella. Rantakatu, vanha kaupunki, satama, räätälin putiikki (samat jutut muuten!), Abu Deeb Street jne. Suuria muutoksia ei ollut tapahtunut, sodassa vaurioituneet rakennukset oli korjattu, uusia asuinrakennuksia oli valmisteilla rannan tuntumaan, Queen Elissa Hotel oli valmistunut entisen Skandars ravintolan yläpuolelle, elämä kaupungissa näytti entisenlaiselta.
Päivä jatkui rantaloman merkeissä. Tyr Rest Housen ranta-alue oli remontissa, joten oli tyydyttävä public beachiin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, merivesi noin + 18 ja paikalliset kävelivät toppatakeissa. Arvattavasti rannalla ei ollut tungosta. Illalla nautimme libanonilaisen meze-aterian Salinas-ravintolassa.
Tiistaiaamuna Team Zulun tulkki Ali Senior tuli meitä vastaan hotellille. Aloitimme siviilimallisen line-tourin ajamalla ensin Naqouraan ja sitten Echo roadia pitkin ylös kohti Khiamia. Ali oli järjestänyt LebArmyn kautta kulkuluvat, joten tsekkareilta päästiin tyylikkäästi läpi. UNIFILillä on alueella yhä yli 13 000 rauhanturvaajaa ja kaikki Observer Group Lebanonin Patrol Baset on luovutettu UNIFILin käyttöön. OGL:n UNMOt toimivat nykyään kahdelta UNIFILin poselta kaksi teamiä kummaltakin (Patrol Base West and East). Useissa alueen kylissä oli vielä jälleenrakennusprojekteja käynnissä.
Saavuimme Khiamille noin klo 13.00. Paikallinen maanomistaja oli rakentanut aidan muistomerkille vievälle tielle, joten jouduimme menemään alueelle Khiamin vankilan raunioiden kautta. Kahlatessamme jonomuodossa heinikossa kävi useammassakin mielessä, että olihan tämä alue raivattu, olihan.
Laskimme kukkalaitteen Jarnon, Hans-Peterin, Dun ja Wolfin muistoa kunnioittaen ja vietimme hiljaisen hetken. Katkerat muistot palasivat mieleen. Kukkalaitteen laskivat OGL:ssä sodan aikana palvelleet Rolf Kullberg, Heikki Joukanen ja Toni Koskinen. Tilaisuuden jälkeen kävimme Patrol Base Khiamilla, joka on nykyään tasaiseksi lanattu sorakenttä. Tutut paikat oli silti helppo paikallistaa. Arvokkaan työn muistomerkin pystyttämiseksi sekä raunioiden tasaamiseksi tekivät suomalais-irlantilaisen pataljoonan suomalaiset pioneerit vuonna 2007.
Marjajounissa nautitun lounaan jälkeen suuntasimme kohti Chateau de Beaufortia. Linnoitus oli kärsinyt jonkun verran sodan pommituksissa. Näkyvyys oli hyvä, joten meille tarjoutui upeat näkymät Litani Wadiin ja aina Mount Hermonille asti. Illalla osallistuimme OGL:n relief drinkeille tavaten nykyisiä UNMOja. Olihan joukossa joku meidän ajalta tuttukin nyt jo uudessa reissussa. Joillakin mailla samat naamat kiertävät operaatioita tosi tiheään.
Keskiviikkoillaksi suomalaiset UNMOt olivat järjestäneet meille grilli-illan asunnollaan. Kiitokset Ilkalle, Mikolle ja Pasille. Tutulta parvekkeelta oli mukava seurata auringonlaskua Välimereen.
Torstaina suuntasimme kohti Beirutia. Kuskin hakiessa hotelliamme saimme lähes kattavan kaupunkikierroksen jo tulomatkalla. Tuli nähtyä UN-House, Marttyyrien aukio, Sininen moskeija, Haririn murhapaikka jne. Iltapäivällä kävelykierros rantakadulla sekä Hamra Streetillä ja päivän päätteeksi päivällinen Hard Rock Cafessa.
Matka oli kaikin puolin onnistunut ja yhdessä päätettiinkin uusinnasta jonkin ajan kuluttua ehkä hieman eri kaavalla. Painopiste voisi ensi kerralla olla Bekaan laaksossa ja Pohjois-Libanonissa. Aika näyttää!
Matkalle osallistuivat Heikki ja Seija Joukanen, Toni ja Miia Koskinen, Rolf ja Liisa Kullberg, Teemu Saressalo, Toni Latvateikari ja Riku Korpela.
Rauhanturvaajien 34-henkinen marssiosasto erottui edukseen Porissa 4.6. järjestetyssä Puolustusvoimain lippujuhlapäivän valtakunnallisessa paraatissa. Ryhdikkyyden ohella yksi konkreettinen syy näkyvyyteen oli asusteissa, barettiväki nimittäin osallistui paraatiin ainoana osastona tummissa puvuissa perinteisen maastopuvun sijaan.
- Pukuvalinta oli pitkällisen harkinnan tulos. Halusimme osoittaa puvuillamme, että edustamme myös sotiemme veteraaneja ja toisaalta erotuimme nyt täydellisesti massasta, Satakunnan Sinibarettien puheenjohtaja Veli-Matti Männikkö perusteli.
Ensialkuun näytti siltä, että rauhanturvaajat joutuisivat marssimaan läpimärissä puvuissa, mutta juuri sopivasti ennen marssin alkua pilviverhoon tuli aukko ja koko aamupäivän vihmonut kylmä sade taukosi. Sateen loppumisesta oli muutenkin merkitystä marssin onnistumiselle, sillä se mahdollisti sekä Utin Jääkärirykmentin viiden helikopterin että Satakunnan lennoston neljän Hornet F-18 hävittäjän ylilennon.
Rauhanturvaajien marssijoukkueen rungon (18) muodostivat Satakunnan Sinibarettien jäsenet, mutta mukana oli marssijoita myös Varsinais-Suomen Sinibareteista (6) ja Kankaanpään Seudun Rauhanturvaajista (6). Kaukaisimmat marssijat olivat Rauhanturvaajaliiton koulutuspäällikkö Heikki Pietilä Helsingistä ja liiton hallituksessa liikunta-asioista vastaava Pekka Kuosa Mäntsälästä.
- Pietilän Heikki on kuulemani mukaan joskus myöhästellyt, mutta Porissa hän oli todistettavasti ensimmäisenä paikalla, Veli-Matti Männikkö naurahti.
Männikön mukaan marssijajoukon kokoaminen ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Viimeisiä varmistuksia puheenjohtaja joutui tekemään vielä lippujuhlapäivän aamuna.
- Yksi ongelma oli siinä, että meidän porukkamme oli mukana sekä MPK:n että Satakunnan maakuntajoukon marssiosastoissa. Saimme lopulta kuitenkin kokoon hyvinkin edustavan joukon, joka edusti erinomaisesti jäsenkuntamme koko kirjoa. Mukana oli sekä sinisiä-, vihreitä- että mustia baretteja ja sekä nuoria että vanhempia faittereita. Nuorin taisi olla 25-vuotias ja vanhin jo 75 täyttänyt, Männikkö selvitti.
- Sikälikin rauhanturvaamisen koko kuva täyttyi, että saimme mukaan myös yhden naisen eli Varsinais-Suomen Sinibareteissa vaikuttavan Mari Vainio-Kailan, hän jatkoi.
Kruunu pitkälle puheenjohtajakaudelle
Veli-Matti Männikkö on kahdeksanvuotisen puheenjohtajuutensa aikana vetänyt Porissa niin liiton kesäpäivät kuin liittokokouksenkin, mutta niistä huolimatta hän nimesi valtakunnallisen marssin kautensa ehdottomaksi kruunuksi.
- En ole koskaan aikaisemmin ollut itse marssimassa, joten sikälikin kokemus oli ainutkertainen. Sitä korosti se, että pääsin nyt osallistumaan tällaiseen tapahtumaan kotikaupungissani.
- Muistan vielä hyvin Porissa vuonna 1973 järjestetyn valtakunnallisen Itsenäisyyspäivän paraatin, jota seurasin isäni kanssa. Silloinkin oli jumalattoman kylmä ja kauhea tuuli, Männikkö selvittää.
Rauhanturvaajien marssiosastoa johtaneen Männikön mukaan kaikki meni huonosta kelistä huolimatta täydellisen hyvin. Vilukaan ei tullut, eikä märkä päässyt iskemään, kun väki oli varustautunut pitkää odotusvaihetta varten niin pitkillä kalsareilla kun sadetakeillakin.
- Marssin jälkeen koko porukka pääsi nauttimaan kuumaa hernesoppaa ruokaravintola Miittinkiin, jonka omistaja sattuu olemaan vanha YK-faitteri, paljasti Männikkö.
Satakunnan Rauhanturvaajien seuraava mittavampi koitos on Falling Plates –ammuntojen järjestäminen yhdessä Rauman Seudun Rauhanturvaajien ja Varsinais-Suomen Sinibarettien kanssa. Vuonna 2011 Pori isännöi liiton syysliittokokousta.
