Kulunut, mutta perusteltu sanonta on, että Suomi on rauhanturvaamisen suurvalta. Komein vahvistus fraasinomaiselle sanonnalle oli tietenkin Martti Ahtisaaren saama Nobelin rauhanpalkinto. Sen korkeampaa tunnustusta rauhantyöstä ei ole.

Muistaa kuitenkin kannattaa, ettei Ahtisaari ollut ensimmäinen suomalainen rauhannobelisti. Kun YK:n rauhanturvajoukot saivat Nobelin rauhapalkinnon v. 1988, oli palkinnon saajien joukossa tuhansia suomalaisia rauhanturvaajia. Tähän asiaan olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota, mutta yksilöt nousevat aina mediassa joukkojen edelle.

Oleellista on, että YK:n rauhanturvaajien joukossa suomalaisia on pidetty rauhanturvaamistoiminnan tehtäviin erityisen sopivina. Suomalainen suoruus ja rauhallisuus ovat paikallaan silloin, kun kiihtyneitä välejä selvitellään. Samat ominaisuudet, jotka ovat suomalaisen rauhanturvaamistoiminnan mainesanoja, liittyvät myös presidentti Ahtisaaren toimintaan. Hän menee suoraan asioihin, eikä arvota ihmisiä, kansoja tai kansanryhmiä etukäteen lyötyjen leimojen perusteella. Siksi hän on onnistunut useissa projekteissaan.

Martti Ahtisaari toimii nykyään oman organisaationsa välityksellä. Tässä asiassa suomalaiset ovat Ahtisaaren kautta edelläkävijöitä. Kysyntää on, rauhanturvaamistoiminta on markkinarako. Tietenkin kansainvälisesti tunnettu nimi on rauhanturvaamisen onnistumisen välttämätön edellytys. Toiminnan nimitys vain on muuttunut. Nyt puhutaan kriisinhallinnasta ja kriisinhallintajoukoista. Mutta tehtävää suorittava sotilas tai siviili taitaa olla edelleen rauhanturvaaja.

Kun Martti Ahtisaari perusti oman kriisinhallintajärjestönsä, ei Suomen valtion tuki sille ollut automaattisesti selvää. Suurta innostusta ei eduskunnassakaan ollut, mutta päätös silti tehtiin. Se olikin perusedellytys sille, että muutamien muiden valtioiden jo tukema toiminta voitiin pitää Suomessa ja suomalaisena. Suomen valtion panostus kriisinhallintaan tapahtuu etupäässä erilaisten kansainvälisten operaatioiden kautta ja rahaa palaa paljon.

Juuri resurssien rajallisuuden takia on syytä muistaa, että myös kriisinhallinnassa pitää olla mukana paljon tervettä harkintaa. Kaikkeen ei pidä mennä, jossakin kohden rahankäytöllä on katto. Toisaalta suomalaiset varmaan soveltuvat joihinkin tehtäviin paremmin kuin toisiin. Maantieteelläkin voi olla jotakin tekemistä päätösten kanssa.

Tällä hetkellä laittaisin suurimman kysymysmerkin osallistumiselle operaatioihin Afganistanissa. Satojen vuosien aikana Afganistan on ollut vaikea paikka ulkopuolisille. Ratkaisua eivät ole löytäneet siellä vanhat suurvallat Ranska ja Englanti. Neuvostoliitolle operaatiot Afganistanissa olivat suorastaan lopun alkua, eikä maailman tehokkaimmat asevoimat, Yhdysvaltain sotakoneisto ole saanut sieltä suurta menestystä. Terrorismin vastainen sota juuttuu Afganistanissa vuoristoihin, jotka kätkevät salaisuutensa ja kulttuurinsa perimmäiset tekijät. Kannattaako voimia uhrata päättymättömään sotaan? Suurvallalle asia on selkeämpi: Ydin ei ole Afganistan, vaan sen naapuri Pakistan. Pienelle rauhanturvaamisen suurvallalle sen sijaan mukana olemisen riemu ei ole rajaton. Monenmoista mustaakin puolta siitä tulee esiin.