Viisaita sanoja ja jotain muuta

Upseeriliiton pää-äänenkannattajan Sotilasaikakauslehden päätoimittaja Martti Lehto on nostanut toukokuun pääkirjoituksessaan esiin mielenkiintoisia argumentteja kansainvälisten kriisien syistä. Lehto kirjoittaa viisaasti, että merirosvous ei lopu, koska se on kannattavaa koko Somalialle ja samasta syystä myös Afganistanin huumeviljelyä halutaan jatkaa.
Lehdon mukaan on vain ajan kysymys, milloin merirosvous eskaloituu terroristien toimintatavaksi. Tällöin esimerkiksi matkustajalaivat ja suuret öljytankkerit voivat nousta kansainvälisen politiikan kaupankäyntivälineiksi. Lehto muistuttaa vielä, että ongelmiin puuttumattomuus vain pahentaa tilannetta.
Ikävä sanoa, mutta sen enempää Somalian kuin Afganistaninkaan ongelmia ei pystytä lopettamaan ennen kuin maailmanjärjestö YK omaksuu riittävän päättävän linjan syövän poistamiseksi. Tässä vaiheessa vastaan saattaa kuitenkin tulla yksi maailmanrauhan  suurimmista esteistä eli YK:n turvallisuusneuvoston pysyville jäsenmaille annettu veto-oikeus.

Jos joku ratkaisuun pystyy, on se yhteen hiileen puhaltava Nato tai jopa EU. Yksi hiili tarkoittaa tässä tapauksessa myös sitä, että esimerkiksi Somalian rannikolla operoivat sotalaivat voisivat toimia jatkossa yhden lain alla. Nykymalli, jossa muutamat maat eivät saa edes pitää merirosvoja vangittuina aluksillaan vaikuttaa lähinnä suurelta vitsiltä.

Jos kirjoittaa päätoimittajakollega Lehto viisaita, niin Suomen Sotilaan Jaakko Puuperän kirjoitusta numerossa 2/2009 ei välttämättä voi nostaa samaan kategoriaan. Puuperä nimittäin näkee, että kansainvälisen toiminnan merkityksen kasvu tapahtuu Suomessa kansallisen turvallisuuden ja maanpuolustuksen kustannuksella, ei sitä tukien.
Puuperän mukaan kriisinhallinta syö nykyään kaikkialla puolustusvoimien niukassa pöydässä. Kirjoittajan näkemys kuuluu, että kriisinhallinnan todellinen rasite maanpuolustukselle on huomattavasti suurempi kuin myönnetään ja Suomen siitä saama hyöty on paljon pienempi kuin väitetään. Sillä ei ole Puuperän mukaan väliä, saadaanko mitään aikaan tai opitaanko mitään, kunhan saadaan sauna pystyyn.
Onkohan niin, että Jaakko Puuperä olisi sekoittanut kehitysavun ja rauhanturvaamisen keskenään? Tai sitten on yksinkertaisesti vain niin, että arvon kirjoittajan oma halu päästä joskus alas töihin ei ole koskaan toteutunut.

Reserviläisliiton puheenjohtaja, kansanedustaja ja ex-rauhanturvaaja Markku Pakkanen sen sijaan on muistanut omissa puheissaan rauhanturvaamisen merkitystä korostaa. Suusammakoilta ei Pakkanenkaan ole kuitenkaan välttynyt, sillä juuri sellaiseksi on laskettava hänen väitteensä, jonka mukaan osa Presidentti Martti Ahtisaarelle myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon kunniasta kuuluu myös suomalaisille reserviläisille. Siis kollektiivisesti koko porukalle.
Pistettäköön Pakkasen näkemys poliittisen populismin ja oman väen itsetunnonpönkittämisen piikkiin. Jos se ei sitä ollut, niin yhtä hyvin ansiota Ahtisaaren palkinnosta voisi jakaa esimerkiksi äideille ja opettajille. Ja onko niin, että minäkin voin ottaa osan 30-vuotisen sodan menestyksen gloriasta omaan piikkiini, kun kerran kotikaupunkini Rauman kirkossa on kyseisen sodan aikana jostain Saksasta varastettu kattokruunu?