"Tuli se kyllä puun takaa"

 Toukokuussa vuoden mittaisen pestinsä Kosovon KFOR-operaatiossa päättänyt kapteeni Topi Katalkin on järjestyksessään kolmas Suomen Rauhanturvaajaliiton valitsema vuoden rauhanturvaaja. Aiemmin arvostetun tittelin ovat saaneet kannettavakseen Jukka Haikonen ja Ari Saarinen.
31-vuotias Katalkin tunnustaa, että valinta tuli yllätyksenä.
 
– Tiesin toki, että olin yksi ehdokkaista, mutta valinta onnistuttiin pitämään hyvin salassa. Tuli se kyllä puun takaa.
– Arvostan liiton palkitsemisen todella korkealle. Hienoa, että joku huomioi tehdyn työn ja ylipäätään työhön sitoutumisen.

Tshekkimitalia ei saa kantaa
Siviilissä palkkansa Karjalan Prikaatista saava ammattiupseeri työskenteli Kosovossa Suomen johtaman Keskisen taisteluosaston tilannekeskuksessa. Yksi merkittävimmistä ansioista valinnan takana ajoittuu viime vuoden marraskuun 21. päivään.
– Yksi tshekkisotilas sai omassa leirissään vahingonlaukauksen vatsaansa ja tapahtuneesta ilmoituksen vastaanottanut päivystäjä meni täydellisesti paniikkiin. Tulin takavasemmalta ja otin tilanteen haltuuni.
– Haavoittunut vietiin helikopterilla amerikkalaisten leiriin Bondstealiin ja hänen henkensä saatiin pelastettua. Mutta enemmällä empimisellä koko homma olisi mennyt käsiin, Katalkin luonnehtii.
Topi Katalkin sai toiminnastaan Tshekin kontingentin mitalin, joka on kuitenkin jäämässä pelkäksi muistoesineeksi.
– Pääesikunta vastasi tiedusteluuni, että mitalia ei saa kantaa sotilaspuvussa.

Toisen kerran Katalkinin neuvokkuutta ja kylmäpäisyyttä tarvittiin keväällä sattuneessa liikenneonnettomuudessa, missä siviiliauto törmäsi slovakkisotilaiden ajoneuvoon.
– En ollut silläkään kertaa työvuorossa, mutta tilanteeseen oli pakko puuttua, kun vasta alueelle rotatoitu tshekkipäivystäjä ei tiennyt, mitä tehdä. Silläkin kertaa loukkaantuneet saatiin ajoissa hoitoon ja pahemmilta vammoilta vältyttiin.
– Tärkeintä on se, että uskaltaa ottaa vastuun sen sijaan, että jää vain raapimaan päätään, miettii Katalkin.

Palvelusaika sujui nopeasti
Topi Katalkin kertoi juuri ennen kotiutumistaan puhelimitse Rauhanturvaaja-lehdelle, että vuoden palvelusaika Kosovossa sujui harvinaisen nopeasti. Kysymys oli tietysti myös omasta aktiivisuudesta.
– Otin tavaksi lähteä vapaapäivinäkin reilusti mukaan muiden hommiin. Kentällä kävin niin cimicin kuin nyt jo lakkautetun Alfa-komppaniankin kanssa.
– Jos on aktiivinen, niin aikakin kuluu nopeasti ja sillä keinolla pystyy parantamaan myös omaa ammattitaitoaan ja -osaamistaan.
Kosovossa ollessaan kapteeniksi myös kotimaassa ylennetyn Katalkinin piti viimeiset puoli vuotta kiireisenä myös määräys Keskisen taisteluosaston taistelujohtajaksi.
– Olimme koko ajan sellaisessa hälytysvalmiudessa, etten voinut käytännössä poistua leiristämme Camp Villestä juuri lainkaan. Kosovon luostareihin pääsin sentään tutustumaan papin retkellä.

Johtamisprosessit tulivat tutuiksi
Kotimaahan palattuaan Topi Katalkin siirtyy Karjalan Tykistörykmentin esikuntaan toimistoupseeriksi. Tähän asti hän on palvellut yksikön varapäällikkönä.
– Tulevaisuutta ajatellen on arvokas asia, että ison esikunnan toiminta ja johtamisprosessit tulivat Kosovossa paljon tutummiksi. Kentällä hankittu kokemus helpottaa varmasti töitä Suomessa.
– Jossain vaiheessa pistän varmasti paperit uudestaan vetämään, ensimmäisen missionsa Kosovoon tehnyt viisivuotiaan tytön isä suunnittelee.
Ennen kotimaahan paluutaan Topi Katalkin kierteli vielä kolmisen viikkoa Eurooppaa. Ennakkosuunnitelmien mukaan matkaetappeina olivat ainakin Dubrovnik, Trieste, Venetsia, Milano, Praha, Amsterdam, Edinburgh, Belfast, Dublin ja Lontoo.

Suomen Rauhanturvaajaliitto ry:n liittokokous pidettiin Kankaanpäässä 22.5.2010. Kokouksen yhteydessä julkaistiin myös kirja ”Suomen Rauhanturvaajaliitto 1968–2008”. Kirjan toimittaminen myöhästyi alkuperäisestä suunnitelmasta jonkin verran, mutta sitä kannatti odottaa.
Kokouksen tärkeimmät tehtävät olivat vuoden 2009 toimintakertomuksen ja tilinpäätöksen hyväksyminen. Näin tietysti tapahtuikin. Päättynyt toimintavuosi oli työntäyteinen ja lopputulos hyvä. Korkealle asetetut tavoitteet saavutettiin sekä liiton että yhdistysten järjestämissä tilaisuuksissa. Liiton jäsenmäärä kasvoi suotuisasti ja myös nuoria rauhanturvaajia saatiin mukaan toimintaan.

Vuoden alussa lehden nimi ja ulkoasu muutettiin päätoimittajan vaihtoon liittyen. Palaute on ollut myönteistä.

Aktiivisesta toiminnasta huolimatta päättynyt tilikausi oli positiivinen. Tästä kiitos kuuluu toimintaamme tukeville tahoille, mutta myös Rauhanturvaaja-lehden tekemälle hyvälle tulokselle.

Liiton toiminnan tavoitteeksi vuodelle 2009 oli asetettu olemassa olevien toimintojen kehittäminen. Tämä edellytti voimakasta taloudellista panostusta veteraani- ja vertaistukeen sekä yhdistysten luottamus- ja toimihenkilöiden kouluttamiseen. Vertaistukihenkilöille järjestettiin MPK:n kursseina kolme koulutustapahtumaa, joihin osallistui yhteensä 50 henkilöä. Lisäksi koulutettiin päivystävän puhelimen rinkiin lisää toimijoita, ja puhelinten määrä kaksinkertaistettiin. Niitä on nyt 20 kappaletta, joista kolme päivystää yhtä aikaa.

Järjestökoulutustilaisuuksia oli kaksi, joista toinen keskittyi uuden jäsenrekisterin käyttöönottoon. Näihin tilaisuuksiin osallistui lähes jokaisen yhdistyksen edustajia.

Liiton oman jäsenrekisterin käyttöönotto vuoden 2010 alusta edellytti melkoista suunnittelua ja työpanosta. Tehtävä hoidettiin hyvin. Tästä erityiskiitokset järjestöpäällikön johtamalle tiimille.

Vuosi 2009 oli merkittävä myös siksi, että se oli ensimmäinen, joka perustui puolustusvoimien kanssa solmimaamme sopimukseen. Yhteistyö toimi hyvin. Selvisimme meille asetetuista tavoitteista. Myös puolustusvoimissa oltiin saamani tiedon mukaan tyytyväisiä liiton osuuteen.

Liiton jäsenyys Maailman veteraanijärjestössä (WVF) ratifioitiin syksyllä ja samalla liitto sitoutui tulevaisuudessa sotiemme veteraanien perinnön ylläpitämiseen kansainvälisellä tasolla.

Kokouksen jälkeen katse on suunnattuna tämän vuoden tapahtumiin. Yksi osa-alue, jota korostetaan, on liiton sisäisen ja ulkoisen tiedottamisen kehittäminen.

Sota-ajan kuvaajanakin mainetta niittänyt kirjailija Veijo Meri (s. 1928) tuli joskus sanoneeksi seuraavan viisauden: ”Pieni vilkaisu historiaan helpottaa yleensä oloa.” Meren sanat istuvat harvinaisen hyvin myös Suomen Rauhanturvaajaliittoon – kun tunnet historiasi, tunnet paremmin myös nykyisyytesi.

Suomen Rauhanturvaajaliiton (o.s. Sinibarettiliitto) 40-vuotista toimintaa juhlittiin kaksi vuotta sitten Tampereella. Jo ennen Tampereen vuosijuhlaa oli päätetty liiton historiakirjan tekemisestä, mutta inhimillisten yhteensattumien vuoksi historia saatiin kansiin vasta tänä keväänä.
Tässä vaiheessa voi olla jälkiviisas ja sanoa, että hyvää kannatti odottaa. Kukaan meistä ei osaa sanoa, millainen olisi ollut suomalaisen rauhanturvaamisen historia vuosimallia 2008, mutta 2010 julkaistua historiaa on helppo kuvata esimerkiksi laatusanoilla upea, erinomainen ja tyhjentävä.
Kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu eli SRTL:n puheenjohtaja Heikki Holmalle. Totuus nimittäin on, että ilman hänen työpanostaan liittomme historia eläisi edelleen ihmismuistin, Sinibarettilehtien, virallisten asiakirjojen ja edeltäjäni Hannu Leväsen kenkälaatikkomallisen valokuva-arkiston varassa.

Olen reserviläisenä väärä mies arvioimaan, millainen mies Holma on ollut sotilaana, mutta kirjoitustyön ammattilaisena voin kehua hänen kirjoitustyötään perusteelliseksi ja samalla kuitenkin ihmisläheiseksi. Holman oma luonnehdinta siitä, että meillä on nyt suomalaisen rauhanturvaajan historia suomalaisen rauhanturvaamisen historian sijasta, on helppo allekirjoittaa.
Kankaanpään liittokokouksen yhteydessä julkaistu historiakirja – itse vieroksun pehmeäkantiset yhdistysläpyskät mieleen tuovaa sanaa historiikki – on kunnianosoitus meille kaikille, jotka olemme joskus saaneet kunnian kantaa Suomen sinivalkoista lippua kriisialueilla ympäri maailman ja läpi nyt jo seitsemän vuosikymmenen. Kirja on kunnianosoitus meidän tekemällemme työlle maailmanrauhan puolesta.

Suomen Rauhanturvaajaliitto on omalta osaltaan pitänyt huolta siitä, että sotiemme veteraanien asiat ovat kunnossa, mutta yhtäläisesti meidän on kannettava liittona huolta omien ikäveteraaniemme kunnosta. Itse havahduin konkreettisen huolenpidon tarpeeseen tavatessani toukokuun lopulla suomalaiselle rauhanturvaamiselle sen monet kerrat tukevaksi todistetun kivijalan Suezilla 1956–57 muuranneita YKSK:n miehiä.

Nuorimmatkin YKSK:n veteraanit alkavat olla jo kunnioitettavassa 75 vuoden iässä, eikä 75-vuotias ole tosiaankaan enää mies parhaassa mahdollisessa fyysisessä kuosissa. Yksi niistä asioista, joihin Rauhanturvaajaliiton tuleekin jatkossa etujärjestönä panostaa, on yhteiskunnan kustantaman kuntoutuksen järjestäminen myös uuden sukupolven veteraaneille, meille itsellemme.
Suomalaisella rauhanturvaajalla on virallinen veteraanistatus jo maailman veteraanijärjestössä, hallituksista riippumattomassa ja poliittisesti sitoutumattomassa The World Veterans Federationissa. Seuraavassa vaiheessa meidän on taisteltava itsellemme ansaitsemamme arvostus myös suomalaisen päätöksentekijän silmissä.

Kun otsikon kysymyksen esittää seitsenvuotias miehenalku, saa siinä hetken miettiä, mitä vastaa. Mutta, otetaan muutama taka-askel ja palataan hieman taaksepäin. Itse asiassa palataan vuoteen 2009. Luin tuolloin artikkelin KiVa-toimenpideohjelmasta, joka liittyi Opetusministeriön rahoittamaan ja Turun yliopiston sekä Oppimustutkimuskeskuksen kehittämään projektiin, jossa aloitettin kyseisenä vuonna kouluissa tapahtuva kiusaamisen ennaltaehkäisy eli niin sanottu KiVa-toimenpideohjelma.

Vuonna 2006 alkaneen toimenpideohjelman oli ottanut vuonna 2009 käyttöönsä jo 1 400 koulua. Mietin ja ehdotin täällä Oulussa muutamaan kouluun, josko tulisin puhumaan ja kertomaan rauhanturvatoiminnasta.
Otimme ”työnimikkeiksi” suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden. Lähestyimme aihetta myös lapsen näkökulmasta eli millä tavoin lapset elävät ja leikkivät eri maissa ja mitä apua me suomalaiset rauhanturvaajat viemme kohdemaihin. Siinä katsottiin kuvia ja kokeiltiin baretteja päähän – tuntuivat muuten olevan kaikkein mieluisimpia.
Ikään kuin ohimennen kaikista tuli toistensa rauhanturvaajia, jotka huolehtivat kaverista, eivätkä kiusaa ketään. Käynti oli onnistunut ja kuten eräs opettaja sanoi: ”Tämä on asennekasvatusta parhaimmillaan”.

Tässä muutama päivä sitten olin kaupan kassajonossa, kun kuulin pienen pojan sanovan isälleen: ”Tuo on se rauhanturvaaja”. Siinä olin hieman hämilläni ja kysyinkin hymyillen, että mistäs tiedät? Hän vastasi, että olit puhumassa meidän koulussa maailmanrauhasta...
Kylmät väreet kävivät selkäpiissä, kun tämä pieni poika kertoi isälleen päivästä, jolloin kävin heidän koulussaan. Eipä voinut tulla parempaa palautetta kuin tämä. Tuntui hienolta.
Ai niin, mitä vastasin kysymykseen “miksi maailmassa soditaan?”
Vastasin tälle seitsemänvuotiaalle, että ”välillä ihmiset riitelevät keskenään ja typeryyksissään ne eivät osaa lopettaa, ja jos ne ei osaa lopettaa, niin sitten me rauhanturvaajat mennään sopimaan riidat.
– Ai niinku nämä baretit päässä te meette sinne ja sanotte, ettei saa riidellä, kuului jatkokysymys. Vastasin siihen, että just näin tehdään ja siihen oli muuten helppo vastata, kun poika asetteli samaan aikaan päähän sinistä barettia ja hymyili.

Kirjoittaja on Oulun Seudun Rauhanturvaajien puheenjohtaja.