Sota-ajan kuvaajanakin mainetta niittänyt kirjailija Veijo Meri (s. 1928) tuli joskus sanoneeksi seuraavan viisauden: ”Pieni vilkaisu historiaan helpottaa yleensä oloa.” Meren sanat istuvat harvinaisen hyvin myös Suomen Rauhanturvaajaliittoon – kun tunnet historiasi, tunnet paremmin myös nykyisyytesi.

Suomen Rauhanturvaajaliiton (o.s. Sinibarettiliitto) 40-vuotista toimintaa juhlittiin kaksi vuotta sitten Tampereella. Jo ennen Tampereen vuosijuhlaa oli päätetty liiton historiakirjan tekemisestä, mutta inhimillisten yhteensattumien vuoksi historia saatiin kansiin vasta tänä keväänä.
Tässä vaiheessa voi olla jälkiviisas ja sanoa, että hyvää kannatti odottaa. Kukaan meistä ei osaa sanoa, millainen olisi ollut suomalaisen rauhanturvaamisen historia vuosimallia 2008, mutta 2010 julkaistua historiaa on helppo kuvata esimerkiksi laatusanoilla upea, erinomainen ja tyhjentävä.
Kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu eli SRTL:n puheenjohtaja Heikki Holmalle. Totuus nimittäin on, että ilman hänen työpanostaan liittomme historia eläisi edelleen ihmismuistin, Sinibarettilehtien, virallisten asiakirjojen ja edeltäjäni Hannu Leväsen kenkälaatikkomallisen valokuva-arkiston varassa.

Olen reserviläisenä väärä mies arvioimaan, millainen mies Holma on ollut sotilaana, mutta kirjoitustyön ammattilaisena voin kehua hänen kirjoitustyötään perusteelliseksi ja samalla kuitenkin ihmisläheiseksi. Holman oma luonnehdinta siitä, että meillä on nyt suomalaisen rauhanturvaajan historia suomalaisen rauhanturvaamisen historian sijasta, on helppo allekirjoittaa.
Kankaanpään liittokokouksen yhteydessä julkaistu historiakirja – itse vieroksun pehmeäkantiset yhdistysläpyskät mieleen tuovaa sanaa historiikki – on kunnianosoitus meille kaikille, jotka olemme joskus saaneet kunnian kantaa Suomen sinivalkoista lippua kriisialueilla ympäri maailman ja läpi nyt jo seitsemän vuosikymmenen. Kirja on kunnianosoitus meidän tekemällemme työlle maailmanrauhan puolesta.

Suomen Rauhanturvaajaliitto on omalta osaltaan pitänyt huolta siitä, että sotiemme veteraanien asiat ovat kunnossa, mutta yhtäläisesti meidän on kannettava liittona huolta omien ikäveteraaniemme kunnosta. Itse havahduin konkreettisen huolenpidon tarpeeseen tavatessani toukokuun lopulla suomalaiselle rauhanturvaamiselle sen monet kerrat tukevaksi todistetun kivijalan Suezilla 1956–57 muuranneita YKSK:n miehiä.

Nuorimmatkin YKSK:n veteraanit alkavat olla jo kunnioitettavassa 75 vuoden iässä, eikä 75-vuotias ole tosiaankaan enää mies parhaassa mahdollisessa fyysisessä kuosissa. Yksi niistä asioista, joihin Rauhanturvaajaliiton tuleekin jatkossa etujärjestönä panostaa, on yhteiskunnan kustantaman kuntoutuksen järjestäminen myös uuden sukupolven veteraaneille, meille itsellemme.
Suomalaisella rauhanturvaajalla on virallinen veteraanistatus jo maailman veteraanijärjestössä, hallituksista riippumattomassa ja poliittisesti sitoutumattomassa The World Veterans Federationissa. Seuraavassa vaiheessa meidän on taisteltava itsellemme ansaitsemamme arvostus myös suomalaisen päätöksentekijän silmissä.