Rauhanturvaajan aktiivinen avustaja, toimittajasta tuotteliaaksi kirjailijaksi siirtynyt Esko Heikkinen pisti taannoin postia tulemaan. Esko oli lukenut seuraavan pätkän Markku Envallin tuoreesta  kirjasta Mikä keisarin on: ”Sota on rauhaa, niin kuin Orwell ennalta näki. Sotilaita eivät itseään kunnioittavat sivistysvaltiot enää lähetä. Nimikkeellä on väärä kantasana, se viittaa harhaanjohtavasti sotaan, vaikka tehtävänä on kriisien hallinta, niiden estäminen tai rauhoittaminen. Sotilaan virkanimike jää aseellisille rosvoille.
He ovat niitä taistelijoita, joiksi sukupolveni suomalaiset miehet koulutettiin. Sivistyneet valtiot lähettävät rauhanturvaajia. Jos heistä ei ole apua, perään lähetetään rauhaan pakottajia.” Markku Envall on syntynyt vuonna 1944 ja hänen sukupolvensa nuoret miehet tosiaankin koulutettiin taistelijoiksi, isänmaan puolustajiksi. Sen ajan miehiä riitti jonoksi asti myös maailmalle rauhanturvatehtäviin, Kyprokselle, Siinaille, Golanille, Libanoniin.

Puolustusvoimat kouluttaa isänmaan puolustajia edelleenkin, mutta laitoksen toimintatavat ovat muuttuneet kovasti sitten kirjailija Envallin oman varusmiesajan.
Poissa ovat äkseeraus ja simputus, poissa jäykkälavettiset upseerit. Ja kansallisen tekemisen rinnalle on noussut selkeästi myös kansainvälinen lähtökohta. Pääsin itse seuraamaan viimeksi tänä kesänä Kosovossa, mihin Säkylässä koulutetut nuoret miehet ja naiset pystyvät, eikä sitä koulutusta tarvitse hävetä missään, eikä kenenkään rinnalla. Porin Prikaatista lähdetään tänään kansainvälisiin tehtäviin käytännössä heti varusmiespalveluksen päättymisen jälkeen. Huovinrinteellä koulutetut nuoret ”räppärit” eivät pelkää pistää nimeään palvelussitoumuspaperiin, mutta muuten uutiset rauhanturvaamisen vetovoimasta ovat olleet viime aikoina negatiivismerkkisiä. Esimerkiksi maamme valtalehti Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta elokuussa paljonpuhuvalla otsikolla ”Rauhanturvaamisen vetovoima romahti”.
Helsingin Sanomien uutisen mukaan rauhanturvatehtäviin haki kuluvan vuoden tammi-toukokuussa vain 1 030 suomalaista, kun vastaava luku oli vuonna 1991 peräti kymmenkertainen. Viime vuosina hakijamäärät ovat supistuneet jopa 30 prosentin vuosivauhtia.
Mitkä sitten ovat suurimmat syyt siihen, ettei rauhanturvaaminen enää kiinnosta? Olisi helppo
sanoa, että poliitikkojen puheet suomalaisten joutumisesta sotaan Afganistanissa pelottavat, mutta henkilökohtaisesti en jaksa tähän uskoa. Kunhan voimankäyttösäädökset ovat kunnossa, uskaltaa suomalainen sotilas lähteä edelleenkin maailmalle, on suunta sitten mikä tahansa.
Selkeä syy kiinnostuksen hupenemiseen on sen sijaan palkoissa, joita ei ikävä kyllä voi enää kehua kilpailukykyisiksi siviilielämää ajatellen. Yksi mahdollinen täky saattaisi olla verovapaan auton hankkimisen järkevöittäminen. Sitä asiaa on ajamassa tässä lehdessä haastateltu kansanedustaja Juha Hakola, UNIFIL-veteraani vuosimallia 1993-94.