Yksi kesän ja alkusyksyn puheenaiheista on ollut Afganistan ja siellä käynnissä oleva YK:n valtuuttama ISAF-operaatio, jonka tehtävänä on auttaa Afganistanin hallintoa luomaan vakautta ja turvallisuutta maahan. Maassa järjestetyt presidentin vaalit olivat osatavoite matkalla kohti demokratiaa. Terroristit yrittivät uhkailuillaan ja pommi-iskuillaan estää näiden vaalien toimeenpanon, mutta epäonnistuivat.
Yksi välitavoite saavutettiin, vaikka ontuen. Suomessa ei ole tiedostettu vuosien aikana Afganistanissa saavutettua kehitystä.
Meillä näyttää olevan tärkeintä selvittää, onko Suomi sodan osapuoli vai ollaanko peräti sodassa. Kuitenkin väittelijöiden tulisi miettiä, miksi siellä ollaan ja onko kansainvälisellä yhteisöllä riittävät resurssit tehtävän toteuttamiselle.

Perinteisen rauhanturvaamisen aikakaudella 1956–1995 aseelliset yhteenotot lopetettiin suurvaltojen painostuksella. Aselevon allekirjoituksen jälkeen sopimusta valvomaan lähetettiin rauhanturvaajia, jotka tyytyivät näyttämään lippua ja kieltämään rikkomukset sekä tarvittaessa raportoimaan niistä. Mandaatti ei mahdollistanut estämistä voimankäytöstä puhumattakaan. Hampaattomasta rauhanturvaamisesta löytyy karmaisevia esimerkkejä. Ruandassa huhtikuussa 1994 YK:n joukot katsoivat vierestä kansanmurhaa, jossa tapettiin noin 800 000 ihmistä. Eikä siinä vielä kaikki. Osasto belgialaisia rauhanturvaajia riisuttiin aseista ja tapettiin viidakkoveitsillä. Yhtä huonosti YK:n joukot pystyivät hoitamaan tehtävänsä 1995 Srebrenicassa,  josta serbit kuljettivat 7000 muslimimiestä ja -poikaa tapettavaksi rauhanturvaajien katsellessa voimattomina vierestä. YK tutki myöhemmin molemmat tapaukset. Todettiin, että joukoilta puuttui ennen kaikkea riittävä poliittinen tuki.

Balkanilla kriisin aikana rauhanturvaaminen muuttui kriisinhallinnaksi, jossa ensin voiman käyttö ja sitten voiman näyttö ja
sillä uhkaaminen takasivat Daytonin rauhansopimuksen allekirjoituksen ja sen menestyksellisen valvonnan.

Afganistanissa tilanne on erilainen. Maan hallituksen lisäksi ei ole toista osapuolta, jonka kanssa aselevosta neuvoteltaisiin. Tehtävä on kuitenkin suoritettava, kun siihen on ryhdytty. Kotiin lähtö ei ole mikään ratkaisu. Onneksi rauhanturvaajien asema on erilainen kuin Ruandassa ja Srebrenicassa. Suomalaiset sotilaat ovat vapaaehtoisia, hyvin koulutettuja ja motivoituneita sekä parhaalla mahdollisella varustuksella tehtävään lähetettyjä. Operaation riskit tiedostetaan ja osataan ottaa oikealla tavalla huomioon. Onneakin pitää olla matkassa, mutta sen varaan ei saa pätkääkään laskea. Lisäksi laki sotilaallisesta kriisinhallinnasta vuodelta 2006 antaa mm. perusteet tarvittaessa voimankäytölle itsepuolustuksen lisäksi tehtävän suorittamista varten.

Ehdotan, että lopetetaan akateeminen väittely sodasta ja siihen osallistumisesta. Sellainen jutustelu ei auta asiaa ollenkaan. Annetaan sen sijasta täysi tuki rauhanturvaajillemme heidän  suorittaessaan vaikeaa tehtäväänsä nyt ja tulevina vuosina.