|
Asevelvollinen vai ammattiarmeija? |
|
Yleinen asevelvollisuus on puhuttanut viime aikoina kovasti muitakin kuin meitä suomalaisia. Unkari aloitti siirtymisen ammattiarmeijaan toukokuussa. Ruotsi luopui yleisestä asevelvollisuudesta heinäkuun alussa. Saksan ulkoministeri Guido Westerwelle ilmoitti, että Saksa voisi luopua pakollisesta asepalveluksesta jo ennen vuotta 2013. Tämä ei tarkoita sitä, että yleinen asevelvollisuus olisi täydellisesti poistettu, vaan sitä, että kutsunnat on lopetettu toistaiseksi.
Suomessa yleisellä asevelvollisuudella on vankka kannatus sekä eduskunnassa että kansalaisten keskuudessa. Puolustusministeri Jyri Häkämies asetti joulukuussa 2009 laajapohjaisen komitean, joka Risto Siilasmaan johdolla tutkii asevelvollisuusjärjestelmän toimivuutta tulevaisuudessa ja mahdollisia muutostarpeita. Toivotaan, että syksyllä julkaistava raportti antaa yksityiskohtaisia ehdotuksia järjestelmän kehittämiseksi.
Toisenlaisiakin mielipiteitä on kuultu. Esitetään siirtymistä valikoivaan asevelvollisuuteen. Ollaanko menossa arvannostoon, ellei vapaaehtoisia ole tarjolla riittävästi? Sadankomitea ehti jo julkaista oman mallinsa 2020-luvun suomalaisesta ammattiarmeijasta varuskuntineen kaikkineen. Professori Panu Poutavaara puolestaan väittää, että asevelvollisuusarmeija on kansantaloudellisesti kalliimpi kuin ammattilaisuuteen perustuva armeija. Perustelut vain ovat kevyet.
Ammattiarmeijaan siirtymisen perusteina käytetään usein asevelvollisen armeijan kalleutta ja tehottomuutta. Lisäksi se on monen mielestä vanhanaikainen.
Keskusteluissa usein unohdetaan kokonaisuus, jonka pitäisi olla lähtökohta. Tarkastelun tulisi alkaa puolustusvoimille annetuista tehtävistä, jotka määrittävät vaatimukset mm. ylläpidettävän armeijan koolle. Huolimatta siitä, onko käytettävissä ammattiarmeija tai asevelvollisuuteen perustuva armeija, tärkeintä on joukkojen suorituskyky. Tähän vaikuttavat mm. henkilövalinnat, koulutus, varustus, sotilaiden fyysinen kunto ja maanpuolustustahto.
Reserviläisistä muodostettujen puolustusvoimien yksi tärkeimmistä osatekijöistä on jatkokoulutus, jota annetaan toistuvissa kertausharjoituksissa. Raha kuitenkin ratkaisee. Puolustusbudjetin on mahdollistettava valmistautuminen tehtävän suorittamiseen uskottavalla tavalla. Tästä käytetään nimitystä puolustuskyvyn uskottavuus, jonka viime kädessä arvioivat ulkomaalaiset.
Suomen puolustusvoimien sa-vahvuutta ollaan supistamassa noin 250 000 sotilaaseen. Vain osa koulutetuista reserviläisistä sijoitetaan näihin joukkoihin. Kaikki sijoitetutkaan eivät pääse osallistumaan kertausharjoituksiin. Vapaaehtoiset harjoitukset ovat arvokas lisä reservin koulutusta, mutta ne tuskin ratkaisee koulutuskysymystä. Toivotaan, että Siilasmaan komitea huomioi myös kokonaisuuden kehittämisen.
|
 |
 |
 |
|
|
Saksalaiset kertovat tarinaa, jonka mukaan 9.11.1989 murtuneeseen Berliinin muuriin olisi kirjoitettu Itä-Berliinin puolelle seuraava teksti: ”Viimeinen, sammuta valot”. Totta tai ei, mutta tarina on hauska ja loppu onnellinen.
Muutaman kuukauden kuluttua tulee aika sammuttaa valot Kosovon pääleirissä Camp Villessä, joka ehti toimia Suomen puolustusvoimien johtavana etäpesäkkeenä yli 11 vuoden ajan.
Toivoa sopii, että loppu olisi tässäkin tapauksessa onnellinen. Henkilökohtaisesti jaksan uskoa siihen, että laajempimittaiset etniset syökäröinnit ovat Kosovossa ohi, mutta balkanilainen veri on tunnetusti helposti ja nopeasti kiehahtavaa sorttia, eikä kansainvälisen voiman väheneminen ainakaan kiehumispistettä laske.
Kosovon mission alasajossa on ainoastaan kaksi varmaa häviäjää. Ensimmäinen on potentiaalinen suomalainen rauhanturvaaja, jolle potentiaaliset työpaikat alkavat olla vähissä. Toinen häviäjä on paikallistyöntekijä, jolle uuden työpaikan löytäminen on kaikkea muuta kuin helppo juttu. Suoranainen ihme on, jos suomalaisilta palkkansa saaneet paikalliset pääsevät jatkossa lähellekään nykyisiä ansioitaan.
Valojen sammuttaminen Camp Villestä ei ole hauska juttu ensinkään, mutta niiden virallinen sytyttäminen syksyllä 1999 oli. Oli siitäkin huolimatta, että olot olivat ankeat, työtaakka kova, paineet korkeat ja huoli paikallisväestön selviytymisestä jokapäiväinen. Hauskaksi Camp Villen avauksen tekee leirin nimi.
Suomalaisilla rauhanturvaajilla on tapa nimetä leiri sen ensimmäisen komentajan mukaan. Niin piti tapahtuman myös Kosovossa, missä oli jo valmiit kyltitkin odottamassa nimen ”Camp Kari” käyttöönottoa. Oli pirun pienestä kiinni, että nimi muutettiin aivan kalkkiviivoilla.
Kosovon ensimmäinen suomalaiskomentaja Kari Sainio kertoo hymyssä suin tarinaa, jonka mukaan suomalaisten sotilastulkkien silloinen päällikkö Afrim Beqiri tuli kiireisen komentajan luokse leirin nimen vihkimistä edeltäneenä iltana. ”Affe” ehdotti kohteliaasti harkitsemaan vielä kerran, kannattaisiko nimi sittenkin vaihtaa.
Mikäli leiristä olisi tullut Camp Kari, olisi se merkinnyt paikallisen valtaväestön eli albaanien kielellä ei enempää, eikä vähempää kuin ”Mulkkuleiriä”. Kar tarkoittaa albaanikielellä nimittäin sitä itseään.
Arvatkaapa vain, oliko kosovolaisilla hauskaa, kun suomalaisten kolmannen komentajan nimi oli Sakari Honkamaa. Sa-etuliite ei sikäläisittäin nimittäin tarkoita suinkaan Suomen Armeijaa, vaan tässä tapauksessa se nosti kikkelin potenssia vielä entisestään.
Onneksi albaanit eivät sentään tienneet, missä slangimerkityksessä sanaa jorma käytetään Suomessa. Neljäs komentaja oli nimittäin Jorma Ala-Sankila.
Kuten hyvin tiedetään, tuli Kosovon suomalaisesta pääleiristä Camp Ville Kari Sainion vanhimman pojan mukaan.
Suomalaisia rauhanturvaajia on nyt maailmalla vähemmän kuin kertaakaan sitten vuoden 1964 ja vähemmäksi käy. Oma valistunut veikkaukseni kuuluu, ettei mene vuottakaan ennen kuin poliitikot päättävät seuraavasta suomalaismissiosta. Ihan yhtä valistunut veikkaukseni kuuluu, että suunta on Lähi-itä ja baretin väri YK:n sininen.
|
|
|
|
|
Sotilastulkki Bekillä on huoli paikallistyöntekijöiden tulevaisuudesta:
Miten paikallisten käy, kun Suomi lähtee?
SKJK:n sotilastulkki Bekim Ademi sanoo olevansa huolissaan ajasta suomalaisten jälkeen. Marraskuusta 2007 lähtien Kosovossa sotilastulkkina työskennellyt Beki on huolissaan ennen muuta suomalaiselta kriisinhallintajoukolta elantonsa saavien kosovolaisten tulevaisuudesta.
Tällä hetkellä suomalainen kriisinhallintajoukko työllistää kaikkiaan 98 paikallistyöntekijää, serbejä ja albaaneja. Osa heistä on ollut samassa paikassa töissä jo vuodesta 1999 eli Kosovon KFOR-operaation aloituksesta lähtien.
– Paikallistyöntekijät muodostavat uskomattoman hienon ryhmän, jonka sisällä eivät etniset taustat näy millään tavalla. Työilmapiiri on viimeisen päälle hyvä ja työtoveruus kiinteä, Bekim Ademi korostaa.
– Olen näiden ihmisten puolesta surullinen siitä, kun Suomi ja ennen pitkää koko KFOR supistavat toimintaansa Kosovossa. Monen ihmisen tulevaisuus on tällä hetkellä täysin auki.
– Olen panostanut tosi paljon siihen, että suomalaisten palveluksessa työskentelevät paikalliset ihmiset löytäisivät itselleen uuden työpaikan. Kysymys on ammattitaitoisesta väestä, jolla on myös poikkeuksellisen hyvä kielitaito, Ademi painottaa.
– Muutama tulkki on jo löytänytkin uuden työn EULEX:lta, hän jatkaa.
Paikallistulkkeja suomalaisten palveluksessa on yhteensä 17. Serbian kielen tulkkeja ryhmästä on neljä ja albanian kielen taitajia puolestaan kymmenen.
– Kaksikielisiä on kolme, he ovat todellisia jokereita, itsekin sujuvasti molempia kieliä puhuva Ademi kehuu.
Bekim Ademi istuu Lipljanissa käytännössä kahdella pallilla. Hän on sekä monikansallisen esikunnan että kansallisen esikunnan sotilastulkki ja samalla myös paikallistulkkien esimies.
Yliajalla armeijassa
Ademin eli kavereiden kesken vain Bekin tarina on sen verran erikoinen, että se ansaitsee aivan oma lukunsa. Kosovosta, Orllanin kylästä Batllavajärven rannalta kotoisin oleva Beki muutti Suomeen parikymppisenä nuorukaisena. Tuolloin elettiin vuotta 1991. Tie Helsingistä vei ensin Rovaniemelle ja edelleen Kirkkonummelle 1993, mistä löytyi työtä autonasentajana ja kahvilatyöntekijänä. Vuodesta 1998 Beki on ajanut bussia Espoossa.
– Sain Suomen kansalaisuuden pitkän jonotuksen jälkeen viimein vuonna 2001 ja saman tien aloitin myös varusmiespalveluksen suorittamisen Santahaminan paratiisisaarella. Palvelus oli kuitenkin loppua ennen aikojaan, kun vääpeli käski minut toimistoonsa päivää ennen 30-vuotissyntymäpäivääni.
– Hän sanoi, että onneksi olkoon, olet vapaa mies lähtemään. Kaverin ilme oli näkemisen arvoinen, kun kysyin, että onko ihan pakko. Teimme sitten erillisen sopimuksen, jossa ilmoitin jatkavani palveluksen loppuun vapaaehtoisesti, Beki paljastaa.
Tarkka-ampujan erikoiskoulutuksen saanut kolmekymppinen Beki kotiutui korpraalina. Ensimmäiselle rauhanturvakomennukselleen Kosovoon hän lähti 2004. Sijoituspaikka oli Camp Victoriassa toimiva monikansallinen kuljetuskomppania MNTC ja tehtävä linja-auton kuljettaminen.
– Viihdyn ja tykkään nykyisestä työstäni erittäin paljon, vaikka ei kuskin hommissakaan mitään vikaa ollut, miettii Beki.
|
|
|
|
|
Uudet operaatiot tiukassa |
|
Vaikka maailmasta eivät kriisit lopu, niin Pääesikunnan operaatiopäällikkö Arto Räty paljasti MTV3:n järjestämässä Suomi-Areenan keskustelussa, että Pääesikunnassa on kartoitettu mitä rauhanturvaoperaatioita maailmalla on käynnissä ja mihin suomalaisia rauhanturvaajia voitaisiin vastaisuudessa lähettää.
- Operaation tukitoimet, lääkinnälliset ja huollolliset sekä johtamisrakenne pitää olla kunnossa. Lisäksi operaatiolla pitää olla onnistumisen mahdollisuudet pitkällä aikavälillä, ja vaikutusta Suomen omaan turvallisuuteen. Esimerkiksi Afrikassa on paljon operaatioita, joista puuttuu infrastruktuuri eikä niissä ole joukon antamaa tukea. Eli maailmalta on aika vaikea löytää operaatioita, joihin Suomi voisi osallistua, Räty täräytti Porin paneelissa.
Suomi halajaa YK-hommiin
Samaisessa keskustelussa kansanedustaja Pekka Haavisto muistutti, että Suomi kaipaa ja tarvitsee myös YK:n lipun alla toimivia operaatioita.
- Olen huolissani siitä, että meillä on niin vähän sotilaita YK:n rauhanturvaoperaatioissa. Olemme ehdolla turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi vuosille 2013-14, ja meillä tulisi olla näyttää, että olemme vahvasti mukana YK:n toiminnassa myös kentällä, totesi Haavisto paneelissa.
- Me suomalaiset ylpeilemme reserviläisjoukollamme, jota en kiistäkään, mutta ei ammattisotilaatkaan huonoja ole. Esimerkiksi joillakin afrikkalaisilla ammattisotilailla on sellaisia taitoja, joita suomalaisilta puuttuu. Esimerkiksi ymmärtää heimoyhteiskuntaa. Suomalainen saattaa olla aika öönä tulla keskelle tällaisiin fragmentoituneisiin heimoyhteiskuntiin, Pekka Haavisto tietää.
Kaikki keskustelijat olivat sitä mieltä, ettei menneitä kannata enää muistella eikä haihatella, sillä Suomi ei ole enää rauhanturvaamisen suurvalta. Sen vuoksi suomalaisten rauhanturvaajien tehtäviin ja laatuun pitäisi osata panostaa oikealla tavalla. Lisäksi kokonaisvaltaiseen kriisinhallintaan, eli sotilas- ja siviilikomponenttien koordinointiin, kaivattiin parempaa suunnittelua ja avointa keskustelua eri toimijoiden välillä.
|
|
|
|
|
Vertaistukea ja verkostoitumista |
|
Kesä on kohta tapulteltu ja niin on monet posebriiffaukset ym. kesäiset barettitapaamiset käyty läpi.
Posemiiteissä kerrataan menneitä, mutta aina myös yksittäisen taistelijan nykyelämää. Osa porukasta menestyy hienosti, joillakin on ihan uusi auto/prätkä tai talo tai entistä parempi parisuhde. Näitä tykätään esitellä kanssafaittereille ja kuoro yleensä yhtyy ylistykseen. Mutta joillakin ei ole tätä puolta hehkutettavaan. Aina ei elämä helli isolla vitosella.
Omassa porukassa näitäkin kolhuja on helpompi purkaa. Väittäisin, että rauhanturvaajalle lähes ainoa tapa. Suomalainen kun ei tosiaan asioistaan puhu ennen kuin on liian myöhäistä. Oletteko koskaan miettineet miksi omassa posepiirissä on helpompi avautua? Itse näkisin sen johtuvan siitä, että silloin ulkona ollessamme olimme kaikki samalla viivalla ja asialla, samanlaisissa kuteissa eikä kukaan ollut persoonana toisen ylä- tai alapuolella. Se rt-kokemus teki meistä todellakin tasavertaisia toistemme silmissä. Jos jostain vielä saatte käsiinne oppi-isäni, rt-pappi Seppo Kankaan väitöskirjan Rauhanturvaaja-seurakunnasta niin vohkikaa se itsellenne ja lukekaa.
Elämän nurjaakin puolta osakseen saanut faitteri toivottavasti jaksaa tapaamisiin tulla, koska porukka on kuitenkin sitä ”omaa”. Toisaalta, miiteissä saattaa aina piillä uuden mahdollisuuden siemen. Ei ole lainkaan tavatonta, että yksi fasu saa työpaikan toisen fasun firmasta tai suosituksesta. Tai sitten se kaveri, jonka tunnen, olisi hyvä henkilö siihen ja siihen pestiin.
Omista huolehtiminen yltää myös makrotasolle. Paikallisyhdistyksissä on samanlainen henki vaikka käydyt missiot eivät aina olekaan samoja. Liittotasolla pidetään myös omien puolta. Rauhanturvaajaliiton huolehtiminen koskee kaikkia rauhanturvaajia; oli jäsen tai ei. Jäsenenä on tietysti paremmin mukana ja ytimessä.
Parasta henkireikää nykyisen siviili-ihmisreserviläisen arkeen tuo juurikin miitinkit faittereiden kesken. Kaveria kun ei jätetä, ei kotona, eikä kaukana. Ei nyt eikä tulevaisuudessakaan.
|
|
|
|
|
|
