Suomi on osallistunut rauhanturvatoimintaan yli puoli vuosisataa. Tuona aikana olemme rakentaneet suomalaiselle sinibaretille hyvän kansallisen ja kansainvälisen maineen. Luotu mielikuva on ollut niin vahva, että valtaosa kansalaisista ei ole edes huomannut lakin värin ja materiaalin vaihtumista. Yhä useammin kriisipesäkkeiden olosuhteet vaativat kevlaria villasekoituksen asemesta. Ovatko operaatioihin osallistumisesta saatavat kansalliset hyödyt kasvaneet samassa suhteessa riskeihin nähden?

Toisen maailmansodan jälkeinen paluu kansainväliseen politiikkaan vaati Suomelta kovia ponnisteluja. Vuoden 1952 kesäolympialaiset olivat symbolinen päätepiste sota-ajalle ja alkupiste uudelle kansainväliselle hyväksynnälle. Kylmän sodan tuulista johtuen seuraava merkittävä tarkastuspiste saavutettiin vasta joulukuussa 1955, kun Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioksi.

Kylmän sodan aikana Eurooppa oli käytännössä jaettu idän ja lännen etupiireihin. Suomi ei viihtynyt asemassa, jossa sen katsottiin kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin ja pahimmillaan suurvallan satelliitiksi. Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyys antoi valtion johdolle erinomaisen mahdollisuuden puolueettomuutemme ja rauhantahtoisuutemme korostamiseen ja julkituomiseen. Yhdeksi merkittäväksi keinoksi valittiin UNEF I -operaatioon osallistuminen. Ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat lähetettiin maailmalle vuonna 1956 niin kiireesti, että lähtijät tuskin tiesivät, minne olivat menossa. Määränpäästä välittämättä, he olivat viemässä Suomea maailmankartalle.

Mainitusta ensimmäisestä YK-operaatiosta alkaen suomalainen rauhanturvaaja oli tärkeässä asemassa maamme liittämisessä kansainväliseen yhteisöön. Vaatimattomista kansallisista voimavaroista ammennetut miehemme – ja myöhemmin myös naisemme – tekivät luonnollisesti parhaansa kunkin operaation onnistumiseksi. Jokainen vuosi vahvisti mainettamme ”rauhanturvaamisen suurvaltana”, vaikka tuo kuvaus on kenties hieman liioiteltu. Diplomaattimme saivat pienen valtion kaipaaman vahvistimen äänelleen.

Kylmän sodan päätyttyä sotien luonne on muuttunut. Valtioiden väliset aseelliset selkkaukset ovat yhä harvinaisempia. Nämä ovat vaihtuneet valtioiden sisäisiksi etnisiksi tai uskonnollisiksi luonnehdituiksi konflikteiksi. Näiden huolestuttavin piirre on paitsi pitkäkestoisuus myös niiden taipumus levitä valtioiden rajojen yli levottomuuksina, rikollisuutena ja terrorismina. Samalla ”perinteinen” rauhanturvaaminen esimerkiksi aselepoehtojen puolueettomana valvontana on muuntunut ”kriisinhallinnaksi”, jossa operaatioon osallistuva joukko saatetaan mieltää konfliktin osapuoleksi.

Edellinen tarkoittaa sitä, että rauhanturvajoukko voi olla jollekin konfliktin osapuolelle sotilaallinen vastustaja, jota vastaan hyökätään. Improvisoidut räjähteet, itsemurhapommittajat ja väijytykset ovat valikoituneet vaikutuskeinoiksi. Tällainen toimintaympäristö on edellyttänyt koulutuksen ja varustuksen rajua muutosta viimeisten vuosien aikana. Uudet opit on kuitenkin rakennettu vanhan ja tutun suomalaisen osaamisen ja tahdon ympärille.

Rauhanturvaamisen kansallinen poliittinen tehtävä on pysynyt ennallaan. Kunkin operaation on palveltava Suomen integroitumista haluamaamme kansainväliseen viiteryhmään. On luonnollista ja järkevää, että työskentelemme yhdessä muiden Länsi-Euroopan valtioiden kanssa olipa kyseessä Euroopan unionin, Naton tai Yhdistyneiden kansakuntien johtama operaatio. Osallistumisella saavutettavat poliittiset hyödyt ovat ainakin toistaiseksi riskejä suuremmat.