Kesällä Suomen valtiojohto ei nähnyt keskustelua sodasta ja kriisinhallinnasta relevanttina. Kesäinen keskustelu oli todellakin vähemmän tärkeätä kuin ne keskustelut, joita pitää käydä sekä julkisesti että suljettujen ovien takana, kun Suomen rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatoiminnan tulevaisuutta hahmotellaan. Näissä keskusteluissa pitää valtionjohdon, ministeriöiden ja kansalaisten saavuttaa ymmärrys eri vastauksista ja niiden vaikutuksista neljään kysymysryppääseen. Rajoitettujen resurssien aikakaudella vastaukset ohjaavat tienhaaroissa päätöksiin, jotka tukevat laajempaa ulko- ja turvallisuuspoliittista strategiaa.

Ensin on selvitettävä perimmäiset syyt toimintaan, miksi teemme kriisinhallintaa? Kylmän sodan aikana Suomi oli erittäin aktiivinen rauhanturvatoiminnassa, koska haluttiin mm. tukea sekä YK:n toimintaa että alleviivata ulkopoliittista puolueettomuutta. Nykyisin syitä osallistumiselle on tusinoittain, uusina mm. ihmisoikeuksien puolustaminen, solidaarisuus muiden valtioiden kanssa, ja terrorismin vastainen kamppailu. Todellisuudessa osallistumispäätös perustuu syyryppääseen, mutta perustavanlaatuiset syyt osallistumiselle voidaan kuitenkin linjata.

Jos pyrimme toisten auttamiseen, tai Euroopan Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tukemiseen, tai YK:n vahvistamiseen, on esimerkiksi tappionsietokyky erilainen. Toiminnan tavoite voi myös olla riskienhallinta, jossa tarkoitus on potentiaalisten riskien vähentäminen. Esimerkiksi, riskienhallintanäkökulmasta sotilaiden lähettäminen Afganistaniin epäsuorasti vähentämään todennäköisyyttä, että Pakistanin ydinaseet joutuvat terroristien käsiin, olisi looginen syy osallistumiselle. Voi tosin olla, että asian selittäminen suurimmalle osalle suomalaisista olisi vähintäänkin haasteellista.

Toiseksi pitää selventää, minkä tyyppiseen toimintaan keskitymme? Kokonaisvaltaista kriisinhallinnan konseptia on kehitetty viimeisen kahdenkymmenen vuoden rauhanturva- ja kriisinhallintakokemuksista. Historian painolasti on kuitenkin nähtävissä monessa paikassa, kun sotilaiden määrä usein nähdään tärkeimpänä osallistumisen mittarina. Elokuussa 2009 Suomesta osallistui sotilaallisiin tehtäviin 719 ja siviilitehtäviin 127 henkilöä.

Rajoitetut resurssit huomioon ottaen pitää arvioida mikä on optimaalisin osallistumisen tasapaino sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan välillä. Vastaus riippuu pitkälti siitä, miksi teemme kriisinhallintaa. Jos kansallisen puolustuskyvyn ja sotilaallisen yhteistoimintakyvyn vahvistaminen ovat osallistumisen syitä, pitäisi keskittyä sotilaalliseen kriisinhallintaan. Jos EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistaminen ja ihmisoikeuksien puolustaminen ovat painavia osallistumisen syitä, ehkä siviilikriisinhallintaan kuuluvaan poliisien koulutukseen pitäisi panostaa enemmän.

Kolmanneksi pitää selvittää keskitetyn tai hajautetun osallistumisen hyödyt ja vaikutukset. Pitäisikö osallistuminen keskittää pariin operaatioon, tai olla mukana pienosastoilla jopa parissa tusinassa? Vastaukset riippuvat taas siitä, miksi teemme kriisinhallintaa ja minkä tyyppiseen toimintaan keskitymme.

Neljäs kysymysrypäs pyrkii selventämään sitä, haluammeko panostaa enemmän EU-, Nato-, tai YK-johtoisiin operaatioihin ja miten paljon tuemme toisia organisaatioita, kuten Afrikan Unionia? Kirjoittaessa reilu 70 prosenttia Suomen noin 850 kriisinhallitsijasta palvelee Nato:n johtamissa KFOR- ja ISAF -joukoissa. Tosiasia kertoo jotain suomalaisesta profiloitumisesta rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan saralla. Riippuen vastauksista aiempiin kysymysryppäisiin, on aiheellista miettiä pitääkö suhteita muuttaa.