Suomi on vuosikymmeniä ollut YK:n rauhanturvaamisen vankka tukija ja aktiivinen osallistuja. Suomen toiminta YK:n tehtävissä on saanut sekä muiden maiden että omien kansalaistemme arvostuksen ja tuen. Kriisit ja kriisinhallinta ovat kuitenkin muuttuneet ja edellyttäneet myös Suomelta uutta otetta.

Sotilaallinen kriisinhallinta on nykyisin paljolti muuta kuin perinteistä rauhanturvaamista. Jugoslavian hajoamissodista alkanut kehitys on muuttanut sekä operaatioiden luonnetta että sotilaisiin kohdistuvia vaatimuksia. Poissa ovat selkeät jakolinjat ja yksilöidyt vastapuolet.
Samalla kun YK on jatkanut perinteistä työtään rauhanturvaamisessa, sen rinnalle on noussut muita, sotilaalliselta kulttuuriltaan ja tehokkuudeltaan erilaisia toimijoita. Sekä Nato että EU ovat tänä päivänä suuria kriisinhallintatoimijoita. Afrikan unioni on ottanut yhä enemmän vastuuta Afrikan mantereen rauhanturvaamisesta.

EU:lla on käynnissä ensimmäinen merellinen kriisinhallintaoperaatio, ja Suomikin on tehnyt päätöksen osallistumisestaan EU NAVFOR Atalanta -operaatioon Somalian rannikolla. Perinteisen rauhanturvaamisen ulkopuolella aiemmin pysyttäytyneet suurvallat ovat kaikki mukana kriisinhallinnassa.
YK:n osalta perinteisempi rauhanturvatoiminta on entistä laajempaa, mutta joukkoja luovuttavien maiden joukosta löytää entistä vähemmän länsimaita. Järjestön rauhanturvabudjetti on kuluvana vuonna yli seitsemän miljardia US dollaria ja jäsenmaista 116 osallistuu jossain muodossa sen operaatioihin.
Suurimpia joukkoja luovuttavia maita ovat Bangladesh, Pakistan, Intia, Nigeria, Egypti, Nepal ja Jordania. Eniten joukkoja luovuttavien 50 maan joukosta löytyy vain seitsemän EU-maata. Tämä on ollut eurooppalaisille valtioille luonnollinen kehityskulku. Osallistuminen keskittyy Naton ja EU:n operaatioihin. Meidänkin sotilaistamme 80 prosenttia palvelee Naton johtamissa kriisinhallintaoperaatioissa.
Suhdeluku muuttuu EU NAVFOR:in myötä, ja vielä vahvemmin, jos jompikumpi vuoden 2011 alusta päivystävistä EU:n taisteluosastoista aktivoidaan.
Suomi on ollut ketterä sopeutumaan uudenlaiseen kriisinhallintaan erityisesti siviilikriisinhallinnassa. Sen sijaan sotilaallinen osallistumistasomme on putoamassa melko pieneksi verratessa esim. muihin pohjoismaihin.

Suomalaista sotilastaitoa on aina arvostettu ja sille on edelleen vahvasti kysyntää maailman kriisipesäkkeissä. Olisi tärkeää, että olisimme jatkossakin mukana myös vaativissa sotilaallisissa kriisinhallintatehtävissä ja että panoksellamme voidaan saavuttaa lisäarvoa ja vaikuttavuutta. Näillä keinoin voimme konkreettisesti tukea ja edistää pyrkimyksiämme kohti kokonaisvaltaista kriisinhallintaa siten, että sotilaallista ja siviilikriisinhallintaa, kehitysyhteistyötä ja humanitaarista apua koordinoidaan parhaan mahdollisen yhteisvaikutuksen ja kestävien tulosten aikaansaamiseksi.
Hyvä esimerkki kokonaisvaltaisen lähestymistavan välttämättömyydestä on Afganistan. Huolimatta taistelupainotteisista uutisista Afganistanissa on saavutettu mittavaa edistystä monella sektorilla, infrastruktuurissa, hallinnossa, terveys- ja koulutusasioissa ja myös turvallisuudessa. Suomi on osaltaan tukenut erityisesti maaseutukehitystä ja hyvää hallintoa edistäviä hankkeita. On selvää ettei maata rakenneta muutamassa vuodessa, ja siksi myös sotilaallista panosta tarvitaan vielä pitkään sekä koulutus- että tukitehtävissä.

Kriisinhallintaan osallistuminen on jatkossakin nähtävä keskeisenä osana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Meillä on tietoa ja taitoa palvella kansainvälisen yhteisön tavoitteita kansainvälisen rauhan ja vakauden vahvistamisessa. Kriisinhallinnan keinot eivät ole toisiaan poissulkevia vaan täydentäviä. Kaikkia instrumentteja tarvitaan.


Kirjoittaja on ulkoministeriön poliittisen osaston apulaisosastopäällikko