Yhdistyneille Kansakunnille on peruskirjansa mukaisesti annettu päävastuu maailman rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Alun perin presidentti F.D. Rooseveltin ajatuksena oli, että Saksaa ja Japania vastaan taistelleet suurvallat Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Kiina olisivat toimineet maailmanpoliiseina ja ylläpitäneet järjestystä kukin omilla vaikutusalueillaan. YK:ta perustettaessa joukkoon lisättiin vielä Ranska ja toimeenpanovalta annettiin turvallisuusneuvostolle.

Viidellä turvallisuusneuvoston pysyvällä jäsenmaalla on oikeus estää muita tekemästä sellaisia päätöksiä, jotka suuntautuvat niiden näkemyksiä tai etuja vastaan. Tätä oikeutta käytettiin kylmän sodan aikana useasti, ja myöhemminkin, esimerkiksi Kosovon ja Irakin sotien edellä, turvallisuusneuvosto on usein ollut kykenemätön sopimaan yhteisistä toimista.

Suurvaltojen erimielisyydestä aiheutuvia päätöksenteko-ongelmia jotkut ovat pitäneet YK:n heikkoutena, mutta tarkoitus oli korjata perustava Kansainliiton ongelma. Silloin suurvallat nimittäin erosivat maailmanjärjestöstä, kun enemmistöllä tehdyt päätökset uhkasivat niiden elintärkeitä etuja.

YK:n rauhanturvatoiminta sai alkunsa syksyllä 1956 kehittyneestä kriisistä, kun vanhat mutta jo heikentyneet imperiumit Iso-Britannia ja Ranska koettivat Israelin avustuksella saada Egyptin kansallistaman Suezin kanavan asevoimin haltuunsa.

Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat keskeyttivät riitelynsä ja vaativat yhtä aikaa englantilais-ranskalaisen maihinnousuhyökkäyksen lopettamista. Turvallisuusneuvosto ei pysynyt päättämään voimatoimista kahta pysyvää jäsentään vastaan, mutta todelliset voimasuhteet ratkaisivat, kun Yhdysvallat painosti liittolaisiaan suostumaan aselepoon ja vetäytymään kanava-alueelta.

Aselevon syntymistä helpotti YK:n rauhanturvajoukon perustaminen, ensiksi tosin poliisijoukkojen nimellä. Niihin muodostamiseen osallistui sellaisia valtioita, joilla ei ollut suoranaista osuutta Suezin selkkauksessa. Näin Suomikin aloitti rauhanturvahistoriansa komppanian lähettämisellä.

Rauhanturvaamisesta tuli kylmän sodan oloissa tärkeä osa YK:n toimintaa, kun peruskirjan ajatukseen YK:n omasta armeijasta ei ollut edellytyksiä. Kylmän sodan päätyttyä turvallisuusneuvosto on päättänyt kaksi kertaa laajasta voimankäytöstä rauhanhäiritsijää vastaan, vuonna 1990 Irakin ajamiseksi pois Kuwaitista ja syksyllä 2001 al-Qaidan kukistamiseksi. Molemmilla kerroilla Yhdysvallat sai valtuudet johtaa liittokuntaa.

YK:n rauhanturvatoiminta joutui suuriin vaikeuksiin Jugoslavian hajoamiseen liittyneessä Bosnian sodassa keväästä 1992 alkaen. Sitä arvioitaessa kannattaa muistaa, että joukko (UNPROFOR) oli juuri perustettavana Krotiaan aikaansaatua aselepoa valvomaan ja joutui keskelle uutta sotaa. Sarajevossa vuosina 1994–1995 komentajana toiminut kenraali Michael Rose sanoi: ”Teimme juuri sen, mitä annetut tehtävät ja voimavarat edellyttivät. Älkää sekoittako rauhanturvaamista sodankäyntiin!”

Rose kuvaa erinomaisessa kirjassaan Fighting for Peace (1998), kuinka katteettomia olivat vaatimukset rauhanturvajoukkojen käyttämisestä taisteluun sodan osapuolia vastaan. Ei siihen ollut kykyä tai halukkuutta edes Natolla tai suurvaltojen armeijoilla, ennen kuin kapinalliset serbit olivat jo kesällä 1995 kypsymässä rauhantekoon. 

Nyt YK:lla on hieman samanlainen tilanne kuin Jugoslavian hajoamissotien aikaan. Yhteensä 100 000 rauhanturvaajaa on toiminnassa lähinnä Afrikassa ja Haitissa. Monet rauhanturvaoperaatiot ovat onnistuneet, mutta Somalian ja Kongon epäonnistumiset muistuttavat vaikeuksista ja myös ristiriidoista suurten odotusten ja todellisten resurssien välillä.

Ajankohtaisesti tärkeintä on saada Sudanin tilanne hallintaan. Pääsihteeri Ban Ki-moon vetosi juuri maailmanjärjestön jäsenmaihin, että ne tukisivat tehokkaammin tammikuulle 2011 suunnitellun Etelä-Sudanin kansanäänestyksen järjestelyjä. Siellä on jo 10 000 rauhanturvaajaa, mutta lisää tarkkailu- ja järjestyksenpitovoimia tarvittaisiin.

Rauhanturvatoiminta Afrikassa on siirtymässä yhä enemmän maanosan omien joukkojen vastuulle. Niiden koulutuksen ja varustuksen puutteet ovat kuitenkin mittavat, joten varsinkin aasialaiset ovat yhä keskeisessä asemassa. Eurooppalaiset sotilaat ovat melkein kokonaan lähteneet entisistä siirtomaistaan ja jättäneet kentän kiinalaisten täytettäväksi. Tämän kehityksen poliittista viisautta sopii vahvasti epäillä, sillä Afrikan vakaus ja suurten luonnonvarojen häiriötön hyväksikäyttö on Euroopalle selvästi tärkeämpää kuin yritykset esiintyä järjestyksen pitäjinä Aasiassa.

EU:lla olisi siis hyvät syyt tehostaa YK:n rauhanturvatoiminnan tukemista nimenomaan Afrikassa. Siihen liittyen Suomella on paljon sellaista osaamista ja myös varustusta, josta siellä on kova puute.