Puolustusvoimien hyvin tunnetun tehtäväjaon mukaisesti maavoimat on myös aktiivinen sotilaallisen kriisinhallinnan toimija. Maavoimat toimeenpanee Pääesikunnan käskystä tarvittaessa samanaikaisesti useita kriisinhallintaoperaatioita ja vastaa yhdessä Porin Prikaatin kanssa operaatioita koskevan tilannekuvan tuottamisesta sekä joukkojen tarvitsemasta kansallisesta tuesta. Tehtävä vaatii myös jatkuvaa viestinnällisen valmiuden ylläpitoa.

Parhaimmillaan maavoimien julkaisema tiedote muuttuu valtakunnan tason uutiseksi alle kahdessa minuutissa. Suomalaiset rauhanturvaajat tulikosketuksessa Afganistanissa tai sinkoisku partiota vastaan on tyypiltään sellainen uutinen, että tiedotusvälineiden on tarjottava se kansalaiselle välittömästi sähköisen uutiskilpailun hengessä.

Tämänkaltainen kovien ja vaativien tilanteiden tiedottaminen nykyaikaisessa informaatioympäristössä asettaa valtionhallinnon viestinnässä ihanteeksi nostetun oikea-aikaisuuden käsitteen aivan uuteen valoon. Joukon operatiivinen turvallisuus, tehtävän tai operaation loppuun saattaminen ja omaisten huoli tilanteessa olevien rauhanturvaajien puolesta ovat asioita, jotka täytyy kyetä kattavasti arvioimaan ennen tiedotteen julkaisemista.

Tietoon liittyvän harkinnan käyttö äkillisissä tilanteissa kulminoituu vahvasti siihen hetkeen kun ensitieto tapahtuneesta luovutetaan julkisuuteen. Tiedottamisen onnistumiseen vaikuttaa ratkaisevasti se, mitä on ehditty tekemään ennen tiedon julkistamista. Arvio tilanteesta on mahdollista tehdä vain ja ainoastaan oikean ja todellisen tilannekuvan pohjalta.

Kaikissa tilanteissa viranomaisen välittämän tiedon on perustuttava tosiasioihin ja annettuun tietoon on pystyttävä luottamaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joukon turvallisuus vaarannetaan kertomalla kaikki ja heti.

Esimerkiksi tieto joukon jatkotehtävästä tai suojaustasosta, yksityiskohtaisesta aseistuksesta tai taktisista toimintamenetelmistä ovat asioita, jotka myös tiedotusvälineet ymmärtävät salassa pidettäviksi. Tiedottaja puolestaan joutuu työssään punnitsemaan vaarantaako joukon turvallisuuden kertomalla jonkin yksityiskohdan vai ei.

Siksi tiedotteen valmistelu tiiviissä yhteistyössä operatiivisen toimijan kanssa on edellytys sekä tiedottamisen onnistumiselle että joukon toimintaedellytysten tukemiselle jatkotilanteessa. Tiivis horisontaalinen yhteydenpito tiedottajan ja johtoportaan operaatiokeskuksen välillä on välttämätöntä pelkästään vastaanotetun ja välitettävän tiedon tarkastamiseksi. Tiedon luotettavuus on keskeinen onnistumisen elementti turvallisuustilanteisiin liittyvässä tiedottamisessa. Tämä on samalla tiedon vastaanottajan arvostamista, tiukoista aikavaatimuksista huolimatta.

Totuudenmukaisuus on viranomaistiedottamisen ihanne josta ei tule tinkiä. Vääristelemätön totuus tilanteesta on mahdollista kertoa vain hyvän tilannekuvan pohjalta. Ymmärrettävyys, selkeys ja yksiselitteisyys ovat sen sijaan ammattitaitokysymyksiä, jotka ovat tiedottajan ydinosaamista.

Nykyisin tiedote arkistoituu vuosiksi ja säilyy kansalaisten käytettävissä useilla areenoilla. Puolustusvoimien välittämää tilannetietoa jaetaan ja käsitellään edelleen niin sosiaalisessa mediassa kuin printtimedioiden uutisanalyyseissa ja pääkirjoituksissa. Internetissä julkaistu tieto säilynee tallessa hamaan tulevaisuuteen.

Tiedottamisen linjaa tarkastellaan kriittisesti niin tilanteiden aikana kuin vuosia niiden jälkeen. Pohjois-Afganistanin turvallisuustapahtumien määrän noustua puolustusvoimien henkilöstö on käynyt useita hyvähenkisiä ja rakentavia keskusteluja median kanssa siitä, kuinka tilanteista tiedotetaan avoimesti ja tosiasioihin perustuen kuitenkaan joukon tehtävää vaarantamatta tai tilanteita dramatisoimatta. Viimeistään ISAF-operaatiotakin koskenut wikileaks-tietovuoto heinäkuussa 2010 osoitti suomalaista kriisinhallintajoukkoa koskevan tiedotuslinjan olevan kohdallaan.

Uskottava tiedottaminen perustuu siis tosiasioihin. Tosiasiat perustuvat oikeaan tilannetietoon. Toivotan omasta puolestani menestyksekästä ja tietoriittoisaa vuotta 2011 kaikille kriisinhallintaoperaatioita aktiivisesti seuraaville rauhanturvaajille sekä heidän omaisilleen.

_{Kirjoittaja on Maavoimien tiedotuspäällikkö}

Monitoimimiehemme Kimmo Wirén lähetti hiljan tekstiviestin, jossa hän kehotti äänestämään faitteria ensi kevään eduskuntavaaleissa. Wirén oli itse Tampereella erään poliittisen puolueen ehdokkaana edellisissä kunnallisvaaleissa – mies jopa kustansi itsestään naamailmoituksen Rauhanturvaajaan – mutta edellä mainitusta kehotuksesta puuttuivat kaikki viittaukset puolueisiin. Tärkeintä oli kohde ja ajatus.

Wireeni on harvinaisen oikealla asialla, sillä eduskunnassa istuvat ex-rauhanturvaajat ymmärtävät rauhanturvaajien arjen kaikkine iloineen ja murheineen varmasti aivan eri tavalla kuin faitteriajan autuudesta tietämättömät kellokkaat. Hyvä esimerkki on nykyiseen eduskuntaan Helsingistä valittu UNIFIL-veteraani Juha Hakola (kok.), jonka tekemä lakialoite on johtamassa radikaaliin uudistukseen verovapaan läyhyn hankinnassa.

Hakolan ohella nelivuotiskauttaan lopettelevassa eduskunnassa on ainoastaan kaksi muuta rauhanturvaajataustan omistavaa miestä: Golanilla 1988-90 palvellut Mika Lintilä (kesk.) ja Namibiassa 1989-90 ollut Markku Pakkanen (kesk.). Viimemainittu toimii myös Reserviläisliiton puheenjohtajana.

Kimmo Wirén kertoi, että hänen asuinsijojensa vaalipiiristä on ehdolle asettumassa muun muassa kenraaliluutnantti evp. Heikki Lyytinen, joka muistetaan parhaiten entisenä ilmavoimien komentajana. Harvemmat tietävät, että Lyytinen palveli rauhanturvaajana vuosina 1984-85. Paikka oli Kypros ja tehtävä viestiupseeri.

Mikäli Lyytinen Arkadianmäelle valittaisiin, olisi hän tulkintatavasta riippuen vasta historian kolmas tai neljäs kenraali kyseisessä tehtävässä. Varmoja kenraalikansanedustajia ovat olleet Axel Airo (Kokoomus, 1958-65) ja Olli Nepponen (Kokoomus, vuodesta 1999 lähtien), tulkinnanvarainen puolestaan Aarne Sihvo. Myös Suomen sotaväen päällikkönä (1926-33) ja puolustusvoimain komentajana (1946-53) toiminut jääkäriupseeri ylennettiin nimittäin kenraaliksi vasta viisi vuotta sen jälkeen, kun hän oli jättänyt tehtävänsä Edistyspuolueen kansanedustajana (1919-20).

X x x

Pääsin kuukauden sisään tutustumaan kahteen merivoimien kouluttamaan erikoisjoukkoon, jotka elävät nykyhetkeä perin erilaisissa tunnelmissa. Toinen niistä siirtyi vuoden vaihteessa EU:n korkeaan valmiuteen, toinen lähti miinalaiva Pohjanmaan kyydissä kohti kaukaisen Somalian edusvesiä. Näillä näkymin tuntuu ikävä kyllä siltä, että korkeassa valmiudessa oleva NBG-joukko ei lähde mihinkään. Sama valistunut veikkaus sopii myös Utissa koulutettuun NLBG-joukkoon.

Puolustusministeri Jyri Häkämies uskalsi ensimmäisenä ykkösketjun poliitikkona sanoa, että päivystävät taisteluosastot ilman järkevää tekemistä ovat ongelma, josta pitää voida keskustella. Ministerin mukaan Suomen osallistumista EU:n taisteluosastojen toimintaan on syytä arvioida uudelleen nyt alkaneen päivystysvuoron päättyessä.

Ongelma ei ole onneksi Suomen, vaan siitä voidaan syyttää EU:n ulkopolitiikan laajempaa lamaa eli suomeksi sanottuna kyvyttömyyttä päätöksentekoon.

Vuosi vaihtui tilanteessa, jossa suomalaisia rauhanturvaajia oli sotilaallisissa kriisinhallintaoperaatioissa vähemmän kuin kymmeniin vuosiin. Tarkastelemalla vain rauhanturvaajien määrää ulkomailla, saadaan Suomen panoksesta kansainväliseen kriisinhallintaan virheellinen kuva.

Tammikuun 1. päivänä aloittivat päivystysvuoronsa sekä Hollannin että Ruotsin johtamat Euroopan Unionin taisteluosastot, joissa on mukana noin 300 suomalaista rauhanturvaajaa. Miinalaiva Pohjanmaa aloitti matkansa 5. päivänä tammikuuta kohti etelää osallistuakseen ATALANTA-operaatioon. Suunnitteilla on myös loppuvuodesta lisätä tuntuvasti suomalaisten osuutta YK:n rauhanturvajoukoissa.

Kriisinhallintatehtäviin on perinteisesti lähetetty maavoimien joukkoja. Miinalaiva Pohjanmaa tekee sotilaallisen kriisinhallinnan historiaa. Se on ensimmäinen merivoimien yksikkö, joka ottaa osaa kansainväliseen operaatioon. Sen tehtävänä on mm. suojata YK:n ja Afrikan Unionin avustuskuljetuksia. Myös Nordig Battle Group:n (NBG) suomalainen komppania on merivoimien kouluttama.

Lyhyestä valmistautumisajasta ei kummankaan osaston osalta ole kysymys. Merivoimat on jo pitkään rakentanut kansainvälistä suorituskykyään monin eri tavoin. Pohjanmaa ja sen henkilöstö arvioitiin ensimmäisenä Natoon kuulumattoman valtion aluksena vuonna 2006. Merivoimiin kuuluva Uudenmaan Prikaati on osaltaan ollut mukana  vuodesta 2008 NBG:n  toiminnassa mm. rannikkojääkärikoulutuksen osalta.

Kolmas puolustushaara, ilmavoimat, ei myöskään ole seurannut katseella muiden valmistautumista kriisinhallintatehtäviin. Valtioneuvoston selonteossa 2004 todettiin, että kaikkien puolustushaarojen erikseen määriteltäviä joukkoja kehitetään  siten, että niitä voidaan käyttää myös kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä. Ilmavoimien osalta tämä tarkoitti haastetta, joka on vuosia tunnettu Muuttolintu-nimisenä. Sen suorituskyky arvioitiin Saksassa vuonna 2009 ensimmäisenä Natoon kuulumattoman maan lento-osastona. Joukko selvisi testeistä hyvin arvosanoin.

Suomen puolustusvoimien suorituskyky osallistua vaativiin kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin on kaikkien puolustushaarojen osalta kansainväliset vaatimukset täyttävä. Tämä, jos mikä lisää myös kotimaan puolustuksen tasoa.

Rauhanvälitys ja kriisinhallinta muodostavat kokonaisuuden, joka on paljon muutakin, kuin sotilaiden toimintaa. Suomi on myös siviilikriisinhallinnan sektorilla Euroopan Unionin maiden joukossa tiennäyttäjä. Molempien osapuolten taitoja tarvitaan. Tämä merkitsee yhteistoiminnan kehittämistä. Kansallisella tasolla tässäkin on edistytty hyvin. Tästä esimerkkinä on Puolustusvoimien Kansainvälisen Keskuksen ja Crisis Management Centerin yhteistyö.

Suomi lisäsi viime vuoden elokuussa vaalien ajaksi rauhanturvaajiensa määrää Afganistanissa. Tämä ns. vaalivahvennusjoukko koostui pääosin Porin Prikaatissa valmiusjoukkokoulutuksensa saaneista reserviläisistä, jotka olivat kotiutuneet varusmiespalveluksesta hetkeä aikaisemmin.

Neljä kuukautta kestäneeseen vaativaan tehtävään lähetetyn nuorista reserviläisistä kootun joukon suoriutumista hieman epäiltiin etukäteen, mutta huoli osoittautui turhaksi. Joukko joutui toimimaan erittäin haasteellisissa olosuhteissa, mutta selviytyi niistä 110-prosenttisesti.

Joukkueen johtajana toiminut yliluutnantti Juha Mäkinen ja varajohtaja, yliluutnantti Aki Hugg palvelevat Porin Prikaatin 1. Jääkärikomppaniassa, missä he sananmukaisesti ”kokemuksen syvällä rintaäänellä” kouluttavat varusmiehiä. Afganistanin kokemukset ovat antaneet uutta pontta kotimaan varusmieskoulutukseen.

- Vaalivahvennusjoukon sotilaat olivat palvelleet yhdessä lähes vuoden, joten yhteishenki oli kohdallaan. Joukkue kantoi itse itsensä ja kykeni keskuudessaan hoitamaan koviakin koettelemuksia, sanoo yliluutnantti Aki Hugg.

- Ehdimme harjoitella kotimaassa joukkona vain kolme päivää, mikä oli liian vähän. Toimialueella ensimmäisen viikon aikana saavutimme valmiuden tukikohdan suojaamistehtävään, ja kuukauden palveluksen jälkeen olimme täydessä operatiivisessa valmiudessa, yliluutnantti Juha Mäkinen muistelee.

Harjoittelua lisää ja perusasiat kuntoon
Afganistanin tuliaisina kummankaan plakkarissa ei ollut varsinaisesti uusia asioita ja toimintatapoja. Molemmat ovat vankasti sitä mieltä, että taistelutilanteiden kannalta varusmieskoulutuksessa opetetaan aivan oikeita asioita.

- Monipuolisen jalkaväkitaistelijan koulutuksen saanut sotilas pärjää kyllä, oltiin sitten sodassa tai vaativissa kriisinhallintatehtävissä. Vanhat asiat toimivat edelleen, mutta toisaalta meidän pitäisi kyetä luomaan enemmän painopisteitä ja päättää tarkemmin, mihin koulutusaikaa käytetään. Kouluttajille pitää antaa riittävästi aikaa perusasioiden opettamiseen ja harjoittamiseen, Juha Mäkinen toteaa.

Esimerkkinä hän käyttää haastatteluhetkellä taisteluammunnoissa olevaa joukkoa, joka on palvellut jo 14 viikkoa. Tästä huolimatta kouluttajat joutuvat edelleen puuttumaan mm. henkilökohtaisen aseen käsittelyyn ja lippaanvaihtoon, maaston käyttöön ja tilannetietoisuuteen siitä, missä omat liikkuvat ja missä on vihollinen.

- Taistelukoulutuksessa painopiste on asetettava ehdottomasti ryhmän taistelutoimintaan. Afganistanin kokemusten perusteella haluaisin lisää panostusta pimeäkoulutukseen, mikä ei mielestäni ole meillä riittävällä tasolla. Tässäkään ei pidä liiaksi turvautua teknisiin apuvälineisiin, vaan yksinkertaiset asiat kuten lippu-, käsi- ja valomerkit on syytä opetella ja harjoitella. Palataan ns. juurillemme, yliluutnantti Aki Hugg painottaa.

Äksiisikoulutuksella iskostetaan selkäytimeen

Yliluutnantti Juha Mäkinen pitää tärkeänä, että opetettuja asioita ehditään harjoitella riittävästi. Äksiisikoulutusta, missä samaa suoritusta harjoitellaan kerta toisensa jälkeen niin kauan, että se iskostuu selkäytimeen, tulee lisätä.

- Hyvän sotilaan on osattava selviytymistaidot sekä osattava liikkua ja käyttää suojaa hyväkseen, omattava hyvä aseenkäsittely- ja ampumataito, kyettävä tehokkaasti kommunikoimaan taistelijaparinsa kanssa ja antamaan tarvittaessa tälle ensiapua, Mäkinen listaa.

- Omasta puolestani lisäisin listaan ryhmän keskeisimpien panssarintorjunta-aseiden käsittelytaidon sekä sissitaitojen opettelun. Tämä ehkä osaltaan auttaisi ymmärtämään myös sitä, miten vastapuoli toimii, yliluutnantti Aki Hugg sanoo.

Vaalivahvennusjoukon koulutustaso oli korkea jo tehtävään lähdettäessä, mutta neljän kuukauden koettelemukset Afganistanissa lisäsivät joukon suorituskykyä merkittävästi.

- Jos joukon lähtötaso oli vaikkapa 100, tehtävän jälkeen se oli vähintään 150. Kovien yhteisten kokemusten myötä reserviin siirtyi joukko, joka tarvittaessa kykenee entistä paremmin suoriutumaan päätehtävästään eli kotimaan puolustuksesta Mäkinen ja Hugg vakuuttavat.