<strong>Asko Tanhuanpää Päätoimittaja</strong>

Asko Tanhuanpää
Päätoimittaja

Arvostettu ja armoitettu pilapiirtäjä Kari Suomalainen kuvasi sotaveteraanin ”Römpän ukkona”, kuivankälväkkänä väkäleukana hahmona, joka ajeli Pappa-Tunturilla ja piti poliisit varpaisillaan.

Jos Kari eläisi, piirtäisi hän rauhanturvaveteraanin varmaankin samalla tavalla kuin Rauhanturvaaja-lehden Olli Arvola sen tekee – lihaksikkaana Fasuna, joka ajelee tähtinokkaisella nelipyörällä. Hahmon päässä olisi tietysti kivittäjä, baretti tai sininen kypärä. Römpän ukolla ei kypärää ollut. Poliisit sitä kerran kyselivät, kun pappa ajeli mopolla paljain päin. Selitys kuului, että ”Kypärä on Syvärillä, saatana”.

Sotiemme veteraaneista moni jätti rintamalle paljon enemmän, aika moni esimerkiksi mielenterveytensä, ja ihan liian moni heidän aseveljistään jätti sinne henkensä.

Kärsimyksistään ja uhrauksistaan huolimatta veteraanien sukupolvi rakensi maan, josta me nuoremmat saimme mahdollisuuden lähteä tekemään rauhaa muille maille vieraammille. Vanhemmilta meistä sannalle tai saarelle, nuoremmilta Balkanille, jäi korkeintaan sydän.

Naapurimaissamme Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja jopa Venäjällä rauhanturvaajilla on ollut veteraanistatus jo pitkään. Meillä sellaista ei ole edes haettu, jotta emme olisi astuneet niiden miesten varpaille, jotka takasivat meille vuosina 1939–45 itsenäisen isänmaan.

Kansallinen kriisinhallinnan veteraaniohjelma, joka on edennyt nykyisen puolustusministerin Carl Haglundin aikana kauniista lupauksista aitoihin tekoihin asti, takaa jatkossa myös meille suomalaisille kriisinhallintaveteraanistatuksen ja myös siihen liittyvät tunnukset. Sitä ei tiedä vielä kukaan, onko tammenlehvän tilalla kenties paremmin olosuhteita alhaalla kuvaava palmunlehvä.

Leikki leikkinä ja sikseen. Palmunlehvä on vain ja ainoastaan allekirjoittaneen omaa ajatusleikkiä. Jätetään se vastakin suosiolla kirkonmiesten yksinoikeudeksi.

Mitä kriisinhallintaveteraanistatus sitten tuo tullessaan lompakossa luotto- ja jäsenkorttien kanssa majailevan veteraanikortin lisäksi? Toivossa on hyvä elää, että se mahdollistaisi kuntoutuksen tänään siipeensä saavien lisäksi myös niille, joihin osui eilen. Osumalla tarkoitan myös henkisiä osumia, vuosikymmentenkin jälkeen uniin palaavia muistoja Siinain ”pukumiehistä”, Kyproksen pommeista tai Balkanin joukkohaudoista.

Vuonna 1956 Siinaille lähteneiden miesten keski-ikä on jo 80 vuoden paremmalla puolella, eikä Kyproksen kokeneistakaan työelämässä ole enää kuin ani harva. Ei olisi kovinkaan suuri vääryys, jos aikanaan sotainvalideja ja -veteraaneja varten rakennettu veljes- ja terveyskotien verkosto jatkaisi viimeisen sotaveteraanin viimeisen iltahuudon jälkeen rauhanturva- ja kriisinhallintaveteraanien kuntouttajana.

Vammoja – sen enempää fyysisiä kuin henkisiä – ei vaadittaisi, vaan pelkän veteraanistatuksen pitäisi riittää.

 

Asko Tanhuanpää
Päätoimittaja