Peltiheikillä maailmalle

Kun ensimmäiset suomalaiset YK:n rauhanturvaajat koottiin vuonna 1956 pikavauhtia lähtemään Suezille, heidän varusteensa olivat valtaosin peräisin sota-ajalta. Viisikymmentäluvun Suomi eli niukkuudessa toipuen sotakorvauksista ja maan talous oli vasta kehittymässä, joten Lähi-idän kriisiä valvomaan lähdettiin enemmän tai vähemmän improvisoiduissa varusteissa, joita täydennettiin sitten paikan päällä kun havaittiin puutteita. Verikauhaan ommeltiin Suomen kauppalippu. Ja kainaloon työnnettiin henkilökohtaiseksi hengenturvaksi 9 mm konepistooli m/44, tuttavallisemmin "Peltiheikki".

Peltiheikki oli parasta mitä armeijan varastoista löytyi 1950-luvun moderniin kansainväliseen menoon. Sen syntyhistoria juontaa juurensa jatkosodan loppupuolelle, suomalaisten saatua sotasaaliiksi venäläisiä PPS-43-konepistooleita, jotka olivat sota-ajan tuotantoon optimoituja yksinkertaisia peltirunkoisia massasulkutoimisia aseita. Vastaavia päätettiin ryhtyä valmistamaan myös Suomessa, 9 mm Parabellum -patruunalle pesitettynä.

Massasulkutoiminen m/44 oli teräslevyrakenteinen ja varustettu taittuvalla perällä. Siinä saattoi käyttää myös Suomi-konepistoolin rumpulippaita, mutta yleensä aseissa käytettiin 36 tai 50 patruunan tankolippaita. Se ampui vain sarjatulta ja sen teoreettinen tulinopeus oli 650 laukausta minuutissa. Karkearakenteisten tähtäinten ja kevytrakenteisen taittoperän vuoksi käytännöllinen tehokas ampumaetäisyys Peltiheikillä oli lähempänä 50 kuin 100 metriä.

Raaka-aineiden puutteen vuoksi tuotanto viivästyi ja m/44 konepistooleita voitiin ryhtyä valmistamaan vasta kesän 1944 suurhyökkäyksen alettua. Rauhan tultua suunniteltua suurta tilausmäärää pienennettiin niin, että Tikkakoski Oy:n tehtaalta valmistui lopulta vain 10 000 konepistoolin erä, joka toimitettiin puolustusvoimien varastoihin vuoden 1945 aikana.

Määrällisesti konepistooli m/44 oli melko merkityksetön puolustusvoimille, joten senkin puolesta se sopi hyvin annettavaksi rauhanturvaajien käyttöön. Vastaavan tyyppisiä konepistooleita oli 1950-luvulla monen muunkin armeijan käytössä, esimerkiksi ruotsalaisilla oma m/45 Carl Gustavinsa.

Peltiheikki oli koko suomalaiskomppanian miehistön perusaseena UNEF I -operaatiossa. Komppanian kirjanpitoon kuului kaikkiaan 269 konepistoolia eli hieman enemmän kuin mitä miesvahvuus oli. Sen lisäksi päällystöllä oli kotimaisia sodanaikaisia 9 mm L/35 Lahti-pistooleita, yhteensä 22 kappaletta. Aseistuksensa puolesta kotimaasta lähtiessään jääkärikomppania oli kevyesti aseistettu joukko, joka pystyi tarvittaessa puolustamaan itseään, mutta vain lähietäisyydeltä.

Komppanian aseistusta täydennettiin perillä Port Saidissa. Tulitukea ja panssarintorjuntakykyä saatiin lainaan ruotsalaisilta. Näiden raskaampien aseiden lisäksi ruotsalaiset antoivat suomalaisten käyttöön 49 kappaletta 6,5 mm ruotsalaisia m/38 Mauser-karbiineita. Ruotsalaisten antamalle aseistukselle ei kuitenkaan juuri ollut käyttöä operaation aikana.

Lähtiessään Helsingistä amerikkalaisilla kuljetuskoneilla ensimmäiset suomalaiset rauhanturvaajat kantoivat reppujensa päällä saksalaismallisia teräskypäröitä, jotka maalattiin Port Saidissa pensselillä YK:n vaaleansinisiksi. Niitä käytettiin kuitenkin vain yhden kerran. Jossain oli syntynyt ajatus YK-joukkojen yhtenäisestä univormusta, mutta siitä luovuttiin. Sitä vastoin kaikille järjestettiin amerikkalaismalliset teräskypärän muoviset sisäkuoret, jotka saivat toimia yhtenäisen joukon tunnuksena. USA:n 6. laivaston varastoista Kyprokselta järjestyi 10 000 siniseksi maalattua muovikypärää, jotka osoittautuivat Siinain helteessä onnistuneeksi päänsuojukseksi. Se viilensi hyvin helteessä ja antoi joukoille yhtenäisen ilmeen.

Rynkyt tulevat

Kuusikymmentäluvulle tultaessa puolustusvoimat aloitti varustuksensa uusimisen. Uusi teräskypärä, maastopuku ja kankainen taisteluvyö antoivat uutta ilmettä suomalaiselle sotilaalle. Ensimmäisenä tavoitteena oli henkilökohtaisen aseistuksen uusiminen pulttilukkoisista Ukko-Pekoista ja Suomi-konepistooleista nykyaikaisiin rynnäkkökivääreihin. Suomalaisten kiinnostus kohdistui venäläiseen Kalashnikov-rynnäkkökivääriin, joka oli edullinen ja toimintavarma, tulivoimainen ase. Ensimmäiset Kalashnikovinsa suomalaiset saivat tutkittavakseen vuonna 1956 Puolasta. Kaksi vuotta myöhemmin Valmetilla oli valmiina ensimmäinen prototyyppi parannetusta Kalashnikovista.

Kehitys johti m/60 kenttäkoesarjaan ja edelleen sen pohjalta viimeisteltyyn rynnäkkökivääriin m/62, josta oli tuleva suomalaisen sotilaan perustyökalu pitkäksi aikaa. Tuotannon käynnistyessä Valmetin Tourulan asetehtaalla onnistuttiin Neuvostoliitosta hankkimaan koulutuskäyttöön venäläisiä AK-47-kivääreitä, joilla oli tarkoitus perehdyttää joukkoja uudentyyppiseen aseeseen siihen asti, kunnes kotimaisia aseita olisi riittävästi. Ne saivat jostain syystä omituisen mallinimikkeen "7,62 mm rynnäkkökivääri m/54".

Kun Kyproksen UNFICYP-operaatio sai alkunsa vuonna 1964, ei kotimaisia m/62 rynnäkkökivääreitä ollut vielä valmistunut lainkaan, sillä tuotannon käynnistämisessä oli niin Valmetilla kuin Sakolla pieniä alkuvaikeuksia. Ensimmäinen saarelle lähtenyt jääkäripataljoona sai aseikseen venäläiset Kalashnikovit, RK 54:t. Pian ne alkoivat kuitenkin korvautua upouusilla RK 62:illa.

Suomalainen rynnäkkökivääri m/62 oli monin tavoin parannettu versio venäläisestä esikuvastaan. Siinä oli jyrsitty laatikko, pidempi tähtäinväli, pidempi ja tarkempi piippu, säätä ja kolhuja kestävät perä, pistoolikahva ja etukädensija sekä tiukemmat valmistustoleranssit. Paremman tarkkuuden vuoksi ei kuitenkaan jouduttu tinkimään toimintavarmuudesta, mikä on Kalashnikovin parhaita valtteja. Käytettävyydeltään kotimainen rynnäkkökivääri vastaa venäläistä, mutta sarjatulta se ampuu hieman tiheämmin, 650 laukausta minuutissa.

Ensimmäiset Kyprokselle toimitetut kotimaiset rynnäkkökiväärit olivat alatyyppiä RK 62 PT, viimeksi mainittujen kirjainten tullessa sanasta "päivätähtäin". Melko pian asetta paranneltiin lisäämällä niin sanotut yötähtäimet, fosforitäplät tähtäimiin. Myöhemmin fosfori korvattiin paremmin toimivilla tritium-ampulleilla. Uudempi versio tunnetaan sitten pelkästään RK 62:na.

Poikkeuksellisia pistoolihankintoja

Kyproksen UNFICYP-operaatio johti poikkeukselliseen hankintaan. Pariisin rauhansopimuksen nojalla Suomelta oli kiellettyä hankkia käyttöönsä saksalaista aseistusta, mutta rauhansopimuksen ei katsottu koskevan rauhanturvaajia. Niipä Kyproksen pataljoonalle hankittiin palveluspistooleiksi 1960-luvun mittapuun mukaan varsin hyviä Walther P1 -pistooleita, jotka olivat hieman muunnettuja ja alumiinisella rungolla valmistettuja versioita saksalaisten sota-aikaisesta P38-pistoolista.

Saksassa sotilaiden ja poliisien palveluspistoolina tuolloin yleinen Walther P1 oli lipaskapasiteetiltaan jo vanhahtava: sen yksiriviseen lippaaseen mahtui vain kahdeksan patruunaa. Ase oli kuitenkin varustettu kaksitoimisella laukaisukoneistolla ja vireestäpäästövivulla, joten sitä saattoi turvallisesti kantaa mukanaan patruuna piipussa. Ja joka tapauksessa se oli nykyaikaisempi vaihtoehto kuin armeijan varastoista löytyvät Parabellumit tai Lahti-pistoolit.

Walther P1:n kanssa ongelmia aiheutti kuitenkin tietämättömyys. Niillä ammuttiin paljon kovia 9 mm konepistoolin patruunoita, joita pistoolit kestivät huonosti. Niinpä Walthereista rikkoutui luisteja paljon. Ne kuitenkin jatkoivat YK-palvelustaan 1980-luvun loppupuolelle asti.

Siinain toinen lähtö vuonna 1973 tapahtui äkkiä ja aiheutti puolustusvoimissa pienehkön kalustokriisin. Kansainvälisiin tehtäviin lähetettävien joukkojen määrä kaksinkertaistui, mutta kaikille ei ollut jakaa ajanmukaista aseistusta. Niinpä UNEF II:n joukoille jouduttiin jakamaan vanhoja 1930-luvun Beretta m/34 -pistooleita, lyhyttä 9 mm patruunaa ampuvia massasulkutoimisia taskuaseita. Niille koteloiksi järjestyi jostakin varikoiden perukoilta ylisuuria nahkakoteloita, joissa pienet Beretat hölskyivät holtittomasti.

Eri operaatioissa oli käytössä erilaisia aseen käsittelymääräyksiä, jotka oli sovitettu tilanteen mukaiseen uhkakuvaan. Niinpä Kyproksella rynnäkkökiväärin lipasta pidettiin usein housun taskussa ja asetta kannettiin normaalisti ilman lipasta. Rauhallisena pidetyssä Golanin YK-operaatiossa lippaat olivat rynnäkkökivääreissä kiinni, mutta ne olivat tyhjiä. Siinain UNEF II:ssa miehille jaettiin vain kaksi lipasta ja niihin 30 patruunaa, mutta monet täydensivät tuliannosta omatoimisesti egyptiläisiltä kentälle jääneillä patruunoilla ja lippailla.

Asekoulutuksenkin taso on vaihdellut vuosien varrella. Parhaimmillaan on kilpailtu rynnäkkökiväärin purkamisen ja kokoamisen nopeuskilpailuja ja ampumaharjoittelu on kuulunut säännöllisesti joukkojen ohjelmaan. Vuonna 1992 Bosnian UNPROFOR-operaatioon lähtenyt rakentajapataljoona puolestaan ei ehtinyt, eikä olosuhteiden vuoksi kyennyt paljoakaan harjoittelemaan aseenkäyttöä. Monet eivät reissun aikana edes kohdistaneet asettaan.

Kahdeksankymmentäluvun uutuuksia

Kahdeksankymmentäluvun alussa puolustusvoimat päätti hankkia ajanmukaisia pistooleita ensimmäistä kertaa sotien jälkeen. Kahdeksasta kokeillusta pistoolimallista valituksi tuli belgialainen 9 mm Parabellum -patruunaa ampuva FN High Power Double Action. Pistooli oli modernisoitu versio vuonna 1935 markkinoille tulleesta FN High Powerista, jota Suomeen oli hankittu jo sota-aikana lentäjien aseeksi.

FN HP DA sai puolustusvoimissa mallimerkinnän 900 pist 80. Siinä on kaksirivinen 14 patruunan lipas ja kaksitoiminen, rungon molemmin puolin sijaitsevalla vireestäpäästövivulla varustettu laukaisukoneisto. Tilattuihin pistooleihin valmistettiin Asevarikko 1:n nahkaverstaassa Kuopiossa kotelot harmaasta nahasta. Vuoteen 1988 mennessä FN HP DA oli yleisesti käytössä ja vanhat sota-aikaiset pistoolimallit oli pääosin vedetty pois joukoilta. Libanoniin oli vuonna 1982 vielä lähdetty vanhoilla Walthereilla, mutta vähitellen rauhanturvaajatkin siirtyivät käyttämään puolustusvoimien uutta pistoolimallia.

FN on kärsinyt rakenneongelmista ja välillä pistooleita on ollut käyttökiellossakin. Monet puolustusvoimien FN:istä onkin korjattu ja muokattu luotettavammiksi, jolloin ne ovat saaneet uuden mallimerkinnän 900 pist 80-91.

RK 62 muutti ulkonäköään 1970-luvun aikana. Vuonna 1976 Valmet kokeili levyrunkoista mallia, joka kuitenkin jäi väliaikaiseksi ja tuotannossa palattiin takaisin jyrsittyyn runkoon. Samalla rynnäkkökivääri sai uutta ilmettä kun ensiksi pistoolikahva ja sitten etukädensija uusittiin paremmin muotoilluiksi. Lisäksi liipaisinkaaren kiinnitys ja muoto muuttuivat. Ajan myötä myös rauhanturvaajien rynnäkkökiväärit muuttuivat uudemmiksi. Yhdeksänkymmentäluvulla ei enää juuri näkynyt alkuperäisen mallisia 1960-luvulla tai 1970-luvun alussa valmistettuja RK 62:ia. Ne oli tuohon mennessä pääosin muutoskorjattu uudempaan kuosiin.

Kahdeksankymmentäluvulla virisi ajatus, että moottoroidut joukot tarvitsevat helpommin käsiteltävän ja pienempään tilaan mahtuvan aseen. Israelilainen Galil-rynnäkkökivääri oli saanut alkunsa Valmetin rynnäkkökiväärin pohjalta. Nyt otettiin vuorostaan mallia Galilista kun Tourulassa kehitettiin nivellukituksella varustettu taittoperä rynnäkkökivääriin. Syntyi RK 62 TP, taittoperäinen malli, jota tilattiin heti tuoreeltaan rauhanturvajoukkoihinkin. Aluksi niitä riitti vain erikoismiehille, kuten tiedustelujoukkueelle, mutta vähitellen jakelu laajeni kun vanhempia rynnäkkökivääreitä vedettiin pois käytöstä.

RK 62 on erittäin tarkka rynnäkkökivääri ja äärimmäisen toimintavarma. Sellaisena se on herättänyt kaikkialla maailmalla arvostusta. Suomalaiset rauhanturvaajat on opittu tuntemaan myös osaavina ampujina ja YK-joukkojen Falling Plates -ampumakilpailuissa suomalaiset poimimat voittoja vuosikymmenestä toiseen.

Tarkka-ampujatoiminta jäi pitkäksi aikaa unholaan puolustusvoimissa sodan jälkeen. Vasta 1980-luvulla siihen alettiin taas kiinnittämään huomiota. Valmetin asetehdas valmisti uusia piippuja ja Asevarikko 1 kokosi sitten useiden ideoiden pohjalta kehitetyn Tarkka-ampujakivääri m/85:n. Kivääri ampui vanhaa 7,62x53R laippakantaista sotilaskiväärin patruunaa ja sen lukkorunko oli peräisin lähes satavuotiaasta Mosin-Nagant-sotilaskivääristä. Mosin-Nagantin lukosta oli poistettu varmistin, tukki oli ratakivääreistä vaikutteita saanut ja raudat kiinnitetty holkilla kelluvasti tukkiin. Kivääreitä varten hankittiin ulkomailta Wetzlarin sekä Schmidt&Benderin valmistamia 4x36-kiikaritähtäimiä.

Lopputulos oli toimiva ja tarkka, mutta monin osin vanhahtava. Mosin-Nagantin kiinteä lipas on hankala täyttää yläpuolelta kiikaritähtäimen vaikeuttaessa puuhaa. Lisäksi varmistimen puutetta ja puista tukkia voi pitää puutteina. Tarkka-ampujakivääri m/85 on kuitenkin palvellut puolustusvoimien tarkka-ampujakiväärinä jo kolme vuosikymmentä, jos kohta sen rinnalle on hankittu myös venäläisiä itselataavia, samaa patruunaa ampuvia SVD Dragunoveita. Rauhanturvajoukoissa 7,62 tak 85 on palvellut jääkäri- ja tiedustelujoukkueiden tarkka-ampujien aseena useammassakin operaatiossa.

Naton operaatioissa vaatimukset kasvoivat

Rauhanturvaamisen luonne alkoi muuttua 1990-luvun puolivälistä lähtien. YK-operaatioista siirryttiin enemmän Nato-johtoisiin operaatioihin ja rauhanturvaaminen muuttui entistä aktiivisemmaksi kriisinhallinnaksi. Samalla myös aseistus alkoi kehittyä ja monipuolistua vauhdilla. Leimaa antavaa viimeaikaisille asehankinnoille on ollut, että puolustusvoimat on päätynyt valinnoissaan varmoihin, maailmalla yleisesti käytössä oleviin asemalleihin. Asehankinnat ovat viime vuosikymmeninä suuntautuneet yhä enemmän ulkomaille, suomalaisen aseteollisuuden näivettyessä niin että entisen kolmen suuren asetehtaan sijaan maassa on enää yksi asetehdas, joka sekin keskittyy enää lähinnä metsästysaseiden valmistamiseen.

Myös henkilökohtainen suojavarustus kohentui. Libanonin UNIFIL-operaatiossa tarvittiin sirpaleliivejä ja siellä tulivat käyttöön teräskypärien tilalle uudet komposiittikypärät. Kosovoon lähtijöille jaettiin sitten jo raskaita luotiliivejä, jotka pystyvät pysäyttämään rynnäkkökiväärin luodin. Taisteluvyöt ja varustetaskut sekä kotelot ovat kehittyneet jatkuvasti kohti parasta ajanmukaista sotilasstandardia.

Libanonissa ja Kosovossa jääkärijoukkueilla, tiedustelijoilla, sotilaspoliiseilla ja koirapartioilla oli käytössään ensimmäistä kertaa Remington M870 -pumppuhaulikkoja. Amerikkalaisen Remingtonin valmistama M870 on maailman yleisin viranomaiskäytössä oleva haulikko, luotettava ja yksinkertainen, kiinteällä neljän patruunan putkilippaalla varustettu 12-kaliiperinen. Puolustusvoimissa 12 HAUL REM 870 on erikoisjoukkojen ja sotilaspoliisien ase. Kosovossa sitä käytettiin myös poikkeuksellisiin erikoistehtäviin. Haulikoilla nimittäin ammuttiin yleisenä vitsauksena olevia kulkukoiria. Tehtävää suorittavilla piti olla kotimaassa voimassa oleva metsästyskortti.

Libanonissa ja Kosovossa FN-pistoolit alkoivat korvautua kriisinhallintatehtävissä saksalaisilla Sig Sauer P226 -pistooleilla. Hankintaan lienee vaikuttanut FN:ien kanssa koetut ongelmat ja niiden vaatimat korjaukset, mutta myös pistoolien lisääntynyt jakelu. Pistoolin ei enää katsottu olevan vain upseerien ja sotilaspoliisien ase.

Puolustusvoimien nimikkeistössä pistooli tunnetaan nimellä 900 pist SIG. Pistooli toimii samalla tavoin kuin vanhempi FN, mutta kevytmetallirunkoisena se on kevyempi, muotoilultaan paremmin käteen sopiva ja sitä pidetään myös toimintavarmempana. Sig Sauerin lippaaseen mahtuu lisäksi yksi patruuna enemmän, 14 patruunaa.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla alettiin suunnitella rynnäkkökiväärin uudistamista. Koska 7,62x39-kaliiperista ei haluttu luopua, jatkettiin RK 62:n kehittelyä. Uusi suujarru, joka samalla mahdollisti myös kiväärikranaattien ampumisen, pienensi rekyyliä. Sivulle taittuva perä ja sen kiinnitys suunniteltiin uusiksi, samoin etukädensija. Tähtäimet, laatikon kannen kiinnitys ja lippaat suunniteltiin uusiksi. Laatikon vasempaan kylkeen liitettiin kiinnike optisen tähtäimen jalkaa varten. Lukon latausvipu käännettiin Galilin tapaan ylös ja tulenvaihtimen mallia parannettiin. Sakon valmistama lopputulos, RK 95 TP, oli erinomainen ase, mutta sitä tehtiin vain vuoteen 1997 asti, suhteellisen vähäinen määrä.

Kosovon KFOR-operaation aloituksessa vuonna 1999 olivat vielä RK 62:t, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen RK 95:t alkoivat yleistyä rauhanturvaajien perusaseena. Osa aseista oli jo 2000-luvun alussa varustettu optisilla tähtäimillä, mutta niitä on hankittu jatkuvasti lisää tarpeen mukaan.

Uusi vuosituhat ja parasta mahdollista

Raskaat tarkkuuskiväärit on havaittu maailmalla tehokkaiksi aseiksi ja puolustusvoimatkin hankki sellaisia vuosituhannen vaihteessa. Virallisesti nimellä 8,6 Tak 2000 tunnettu kivääri tunnetaan paremmin kaupalliselta nimeltään, Sako TRG-42. Se on tarkkuudestaan maailmankuulua Sakon laatua oleva pulttilukkoinen viiden patruunan irtolippaalla varustettu raskas kivääri, joka ampuu suosittua pitkän matkan patruunaa, Lapuan patruunatehtaan kehittämää .338 Lapua Magnumia.

Lapuan magnum-patruuna on tarkka ja tehokas: sillä pystyy ampumaan tarkasti 1300 metriin asti ja luodin liike-energia piipun suussa on kolme kertaa suurempi kuin rynnäkkökiväärin luodilla, joten se soveltuu henkilömaalien lisäksi myös materiaalin kuten ajoneuvojen tuhoamiseen. Sillä on tehty myös tarkka-ampumisen maailmanennätys, kun vuonna 2009 brittiläinen kersantti Craig Harrison ampui Afganistanissa kaksi taliban-taistelijaa 2747 metrin etäisyydeltä. Raskaita tarkkuuskivääreitä on jaettu kriisinhallintajoukoille Afganistaniin ja Libanoniin.

Kuusikymmentäluvun puolivälissä kehitetty Heckler&Koch MP 5 on maailman yleisimpiä 9 mm konepistoolimalleja. Se on suosittu niin erikoisjoukkojen kuin poliisinkin aseistuksessa ympäri maailmaa. Suomen poliisilla sitä on käytössään kertatuliversiona, paitsi Karhu-ryhmällä, jolla on sarjatulta ampuvia malleja. Vuosituhannen vaihtuessa puolustusvoimatkin hankki teleskooppiperäisiä H&K MP 5 A3:ia erikoisjoukkojen lähitaisteluaseeksi, nimikkeellä 9,00 konepistooli 2000. Osa aseista hankittiin kiinteällä äänenvaimentimella varustettuna. Utin erikoisjääkärien mukana kyseistä konepistoolimallia on käytetty myös rauhanturvatehtävissä Afganistanissa.

Vuonna 2009 puolustusvoimat otti käyttöönsä itävaltalaisia Glock-pistooleita, jollaisia on käytössä myös Suomen poliisilla sekä muiden muassa Ruotsin, Norjan ja Iso-Britannian armeijoissa. Glock 17, mallinimikkeeltään 9,00 PIST 2008, on varma valinta. Se on yksinkertainen, luotettava, helppokäyttöinen ja varsin tarkka. Muovirunkoisen Glockin kahva sopii hyvin käteen ja siinä ei ole erillisiä varmistinvipuja, joten ampuminen on yksinkertaista. Koska ulkoinen varmistin on korvattu niin sanotulla puolitoistatoimisella laukaisukoneistolla vaatii Glockilla ampuminen omituisen venyvän liipaisun vuoksi hieman totuttelua.

Glock on myös kestävä. Suotta se ei olekaan nykyisin maailman yleisimmin käytössä oleva palveluspistooli niin sotilas- kuin poliisipuolellakin. Puolustusvoimissa se on käytössä vanhan FN:n rinnalla ja sitä on jaettu sotilaspoliiseille sekä erikois- ja laskuvarjojääkäreille. Kriisinhallintatehtävissä se löysi tiensä nopeasti Afganistaniin, missä aseistusta ja varustusta on jatkuvasti parannettu.

RK 62 jatkaa yli puoli vuosisataa jatkunutta uraansa, sillä viime vuonna puolustusvoimat julkisti suunnitelmansa rynnäkkökiväärin päivittämisestä RK 62 M -versioksi. Uudistettuun M-versioon tulee amerikkalaisista M4-karbiineista tutun mallinen säädettävä teleskooppiperä ja runkoon kiinnittyvä tähtäinjalka optisia tähtäimiä varten. Etukädensijaan tulee puolestaan kiinnitysmahdollisuus taktiselle valaisimelle tai laserosoittimelle. Samalla kantohihna vaihtuu moderniin kolmipistehihnaan, joka helpottaa kantamista ja tulenavausta aseen kantoasennosta.

Kovin mullistavasta uutuudesta ei päivityksessä ole kysymys. Punapistetähtäin ja taktinen valo ovat olleet RK 95 TP:n varusteina kriisinhallintajoukoissa jo toistakymmentä vuotta. Kysymys on ennen kaikkea kotimaan aseistuksen saattamisesta samalle tasolle kuin kriisinhallintajoukot, sillä RK 95 TP -malleja ei ole kotimaassa käytössä kuin valmiusprikaateilla.

Uudistukset ovat pieniä, mutta ainakaan seuraavaan vuosikymmeneen puolustusvoimat ei ole uusimassa Mihail Kalashnikovin 1940-luvulla kehittämään malliin pohjautuvia rynnäkkökivääreitään.

Edellä mainittujen lisäksi rauhanturvajoukoissa on Tväl-puolen kirjanpitoon kuuluvana käytetty monia muitakin asemalleja, myös harjoittelu- ja virkistyskäyttöön tarkoitettuja pienoiskivääreitä, pienoispistooleita sekä ilma-aseita. Ainakin Kyproksella näkyy olleen mukana myös Suomi-konepistooleita, tuskin kuitenkaan aktiivikäytössä, vaan tutustumista ja harjoittelua varten. Säilyihän legendaarinen Tikkakosken tuote sotavarustuksessa aina 1990-luvun alkuun asti, jolloin mittavat AK-47-hankinnat entisen Itä-Saksan varastoista vihdoin vapauttivat sen palveluksesta.

 

Teksti: Mika Vuolle