Sain hiljakkoin pyynnön jälleen pohtia kriisinhallinta-asioita. Kokemukseni perustuu Afganistaniin, jossa olin johtamassa Euroopan unionin hanketta Poliisin kehittämisessä vuosina 2010-2012.

Sain siis seurata hetken, kuinka pojista Afganistanissa tehtiin lainvartijoita ja maansa puolustajia. Heti alussa sain todeta, että maan ollessa likimain tuhottuna, ei poliisin ja sotilaan työllä juuri eroa ole. Itse asiassa sankarivainajaksi siellä on viime vuosina päässyt helpommin liittymällä poliisivoimiin, koska uhka iskee satunnaisesti missä tahansa keskellä kylää tai maantiellä.

Katselin aitiopaikalta syyskuussa vuonna 2011,kun Afganistanin turvallisuusjoukot ensimmäistä kertaa itse joukkona tarttuivat aseeseen Talebanin hyökätessä normaalia isommin. Tässä työssä toimivat poliisit etunenässä kuuden viikon koulutuksella. He kävivät kohti hyökkääjiä, jotka kaikki sidottiin heti taisteluun ja tuntien jälkeen tuhottiin. Kansainväliset joukot pysyttelivät erillään tästä tilanteesta. Se oli ensimmäinen kerta, kun afgaanit saavuttivat tarvittavan itseluottamuksen. Heillä oli vain vähäinen taito, kohtalaiset aseet ja suuri tahto. Näillä eväillä he silloin oppivat voittamaan.

Tämän voiton merkitystä ei ole oikein tunnistettu eurooppalaisessa mediassa. Mielestäni ISAF-operaatiossa toimineet kansainväliset joukot toteuttivat niille asetetun tehtävän: Afganistaniin luotiin omat hallituksen turvallisuusjoukot, jotka eivät enää väistä vihollista. Loppu on politiikkaa: jos tuo kansakunta kykenee yhdistymään yhden hallituksen tueksi, se on pelastunut suuren sodan kiroilta. Horjuttajia kyllä riittää.

Mikä sitten on kriisinhallintatehtävien yleisempi merkitys? Olemme toki käytännön töissä olleet luomassa kriisialueille vakautta kouluttamalla tuettavaksi valittua osapuolta. Henkilökunta ja reserviläiset ovat saaneet arvokasta kokemusta toimimisesta uhkan alla ja jopa taistelutilanteissa. Siinä samalla on tullut huolehdituksi asevoimiemme yhteistoimintakyvyn kehittämisestä, joka on nyt vaakakupissa painamassa Suomen eduksi, tuli mitä tuli. Kokonaisuutena olemme osoittaneet solidaarisuutta kansainväliselle yhteisölle - "kun antaa, voi myös saada".

On eräs muukin ulottuvuus, joka on maineemme kannalta merkittävä. Kuulin kerran amerikkalaisen kenraalin puhuvan kollegalleen näin: "en osaa oikein erottaa näitä Pohjoismaiden ristilippuja toisistaan. Se on kuitenkin samantekevää siinä mielessä, että he ovat kaikki samaa väkeä - korkea taito ja moraali; jos he lupaavat jonkun asian hoitaa, se hoituu takuulla".  Tämä lausuma osoittaa, että te kriisinhallintatehtävissä palvelleet olette tehneet myös politiikkaa - Suomi on siinä viiteryhmässä, jossa sen kuuluukin olla.

Porin prikaati on tunnettu jo perinteisesti jalkaväen joukko-osastona, joka kykenee uudistumaan ajan mukana. 350-vuotisjuhlissaan prikaati sai Puolustusvoimain komentajalta, kenraali Lauri Sutelalta kultaisen ansiomitalin tunnustuksena maanpuolustustyöstä. Perusteina mainittiin seuraavat iskusanat: "mielekkyys, tervehenkisyys, pätevyys, ajanmukaisuus."

Prikaatin väki oli hereillä myös silloin, kun etsittiin varusmiesten kriisinhallintakoulutuksen käynnistäjäksi sopivaa joukko-osastoa. Silloinen komentaja, eversti Taskila piiskasi joukostaan myönteiset vastaukset pääesikunnan kyselyihin ja niinpä vietämme nyt prikaatin vuosijuhlan lisäksi myös kriisinhallintakoulutuksen aloittamisen 20-vuotisjuhlaa. Toivotan onnea ja menestystä sotilaallisen kriisinhallintakoulutuksemme toteuttajille Porin prikaatissa ja samalla kaikille kriisinhallintatyöhön osallistuville!

Jukka Savolainen