<strong>Asko Tanhuanpää Päätoimittaja</strong>

Asko Tanhuanpää
Päätoimittaja

Suomi on oikeassa seurassa

Työmatka eurooppalaisen päätöksenteon ytimeen Brysseliin osoitti allekirjoittaneelle konkreettisesti sen, ettei omia kantoja kannata tosiaankaan betonoida. Olin pitänyt itseäni sataprosenttisena Nato-jäsenyyden kannattajana, mutta keskustelut niin Suomen Nato-suurlähettiläs Piritta Asunmaan, Suomen sotilasedustajana Natossa ja EU:ssa toimivan kenraaliluutnantti Markku Nikkilän kuin euroedustaja Petri Sarvamaankin kanssa pakottivat ajattelemaan asiaa uudemman kerran.

Brysselin viesti oli yksinkertainen eli Suomi on oikeassa seurassa EU:n jäsenenä ja Naton rauhankumppanina.

Asiaa tarkemmin ajateltuani tajusin, ettei Naton täysjäsenyys olisi sittenkään mikään automaattisesti autuaaksi tekevä juttu. Jäsenyys saattaisi toki tarjota meille nykyistä kattavammat turvatakuut, mutta vastaavasti sen myötä tulisi myös velvollisuuksia.

Suomi on menettänyt rauhanturvatehtävissä 60 vuoden aikana uskomattoman vähän ihmishenkiä. Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen tietäjä väittääkseen, että Naton jäsenenä uhreja olisi tullut huomattavasti enemmän. Vertailukohteeksi käyköön kaksi pientä läheistä Nato-maata eli Tanska ja Viro. Tanskalaisia on kuollut pelkästään Afganistanissa yli 40 ja virolaisiakin kymmenkunta, kun Suomi on selvinnyt kahdella sinkkiarkulla.

Sankarivainajista on helppo hypätä takaisin kotimaahan ja Porin prikaatiin. Harvemmin jos koskaan olen saanut olla mukana yhtä koskettavassa tilaisuudessa, mitä oli palveluksessa menehtyneiden rauhanturvaajien muistomerkin paljastus Huovinrinteellä.

Siinä Matti Peltokankaan veistämän muistomerkin äärellä seistessäni tulin jälleen kerran ajatelleeksi, miten onnekkaita me suomalaiset rauhanturvaajat olemme oikeasti olleet. 49 menehtynyttä kuuteenkymmeneen vuoteen on millä tahansa mittapuulla laskien pieni määrä ottaen huomioon, että lähtijöitä on sentään ollut lähemmäs 50 000.

Pelkästä onnesta ei ole kuitenkaan kysymys, vaan vähäiset uhriluvut ovat ennen muuta selitettävissä oikeanlaisella koulutuksella, hyvillä varusteilla ja mikä tärkeintä oikeanlaisella asenteella. Mutta toki sitä onneakin on tarvittu.

En häpeä tunnustaa, että pyyhin silmäkulmastani kosteutta toisenkin kerran kuunnellessani Makedonian helikopterionnettomuudessa vuonna 1999 kuolleen kapteeni Risto Vuoren äidin spontaania puhetta Säkylässä. Raija Vuori kertoi mustarastaasta joka laskeutui heidän kotikoivunsa oksalle samaan aikaan, kun Riston helikopteri putosi. Samanlaisesta kohtaamisesta linnun kanssa kertoi Afganistanissa helmikuussa 2011 tienvarsipommin räjähdyksessä vakavasti loukkaantunut Pekka Jylhä. Pekan mukaan samassa onnettomuudessa henkensä menettänyt Jukka Kansonen palasi linnun muodossa katsomaan, miten kavereille kävi.

 

Asko Tanhuanpää
Päätoimittaja