Kylmän sodan loppuessa noin 125 000 - tai neljäsosa - kaikista rauhanturvaajista oli tullut neljästä Pohjoismaasta. Pohjoismainen yhteistyö oli niin vaikuttavaa, että Yhdistyneissä kansakunnissa puhuttiin yleisesti rauhanturvaamisen ”pohjoismaisesta mallista”. Kuten vielä tänäkin päivänä, oli pienten valtioiden etujen mukaista, että kansainvälisiä suhteita säätelevät reilut pelisäännöt. Samalla pienet Pohjoismaat pystyivät paremmin vaikuttamaan ympäröivään maailmaan yhtenä rintamana. Mallin hyvä maine maailmalla vain kasvoi kansainvälisen aktiivisuuden seurauksena, ja kilpailun puuttuessa se sai vähällä panostuksella paljon arvostusta.

Enää pohjoismainen malli ei ole yleisesti käytetty käsite. Kylmän sodan loppuessa Pohjoismaiden kansainvälinen toiminta eriytyi maiden alkaessa etsiä uutta paikkaansa muuttuneessa maailmassa. NATO-maat Norja sekä etenkin Tanska ovat vahvistaneet transatlanttisia suhteitaan osallistumalla erikoisjoukoilla sekä raskaalla kalustolla konflikteihin niin Balkanilla kuin Afganistanissa ja Irakissa. Vanhan pohjoismaisen yhteistyön konsensus on pitkälti hävinnyt, vaikka etenkin Suomi ja Ruotsi ovat jatkaneet paikoin tiivistä yhteistyötään perinteisemmissä toimissa.

Siinä missä aikaisemmat kansainväliset operaatiot olivat olleet luonteeltaan pikemminkin diplomaattisia, ovat uudet operaatiot monimutkaisempia, sotilaallisempia sekä poliittisempia. Ne eivät enää välttämättä täytä ainoatakaan YK-operaatioiden tunnusmerkeistä, jotka ovat puolueettomuus, osapuolien hyväksyntä sekä voimankäyttö vain itsesuojelun välineenä. Tämä muutos näkyy tänään myös suomalaisten rotaatioiden rekrytoinnissa, jossa taistelutaitoja painotetaan siviiliosaamisen kustannuksella. Juuri reserviin astuneiden valmiusjoukkolaisten lähettäminen operaatioihin on esimerkki siitä, miten paljon puhutun arvokkaan reserviläiskokemuksen arvostus on siis laskemassa.

Myös puheet rauhanturvaamiskokemuksen hyödyllisyydestä kotimaan puolustamiseksi ovat usein kyseenalaisia. Pienemmällä rahalla saisi varmasti – erikois- ja esikuntatehtäviä lukuun ottamatta - parempaa maanpuolustuskoulutusta Suomessa. Turhia kaunistelematta on myös myönnettävä, että kansainvälisiin operaatioihin lähdetään aina etupäässä poliittiset hyödyt mielessä. Kuten SKJA:n komentaja Feldt sanoi uudenvuoden puheessaan, ”jos me olemme valmiit yhdessä muiden maiden kanssa puolustamaan heikompia ihmisiä kaukana kotimaastamme, me toimimme oikein, ja voimme hädän hetkellä odottaa samaa myös muilta”. Lauseessa yhdistyvän idealismin ja poliittisen hyödyn maksimoimisen summa johtikin rauhanturvaamisen laajaan kannatukseen ja sen nousemiseen kansalliseksi ylpeyden aiheeksi.

Kylmän sodan aikana saatiin vähällä paljon, mutta sama kaava on nykyisin mahdoton. Sotilaallisemmat tehtävät ovat myös nakertaneet kansainvälisen toiminnan kannatusta - jopa itse rauhanturvaajien keskuudessa. Vaikka jo Balkanin operaatiot osoittivat, että voimankäyttövalmiudet on oltava olemassa, on ISAF siirtänyt koko haasteen aivan toiselle tasolle. Vaikka mandaatin edelleen antaa YK, toimimme Afganistanissa NATOn alaisuudessa epämääräisessä kriisinhallinnan, vastakapinatoiminnan ja sodankäynnin välimaastossa.

Afganistan saattaa olla äärimmäinen poikkeustapaus kansainvälisten operaatioiden saralla, mutta paluu vanhaan maailmaan ei myöskään ole mahdollinen. Perinteisen rauhanturvaamisen vähentyessä kohtaamamme haaste on edelleen sama: miten pystymme saamaan operaatioista irti maksimaalisen hyödyn – ripausta idealismia unohtamatta.

Kirjoittaja on tutkimusassistentti Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa