Vanhan viisauden mukaan sodankäyntiin tarvitaan lähinnä kolmea asiaa: rahaa, rahaa ja rahaa. Entisinä aikoina hallisijat pystyivät helposti aloittamaan sodan mutta joutuivat yleensä vaikeuksiin sen kustannuksien kanssa. Palkkasoturit vaihtoivat nopeasti puolta, jos palkanmaksu viipyi, ja tykistöä ylläpitävät perheyritykset vaativat hyvän korvauksen palveluksistaan.
Pankkiirit rikastuivat, kun he pystyivät nyhtämään korkeita korkoja sotakuluihin tarvittavista lainoista. Toinen mahdollisuus sotimisen rahoittamiseen oli kerätä yhä lisää veroja, mutta siihen tarvittiin toimivaa valtiokoneistoa.
Armeijoiden koon ja kustannusten kasvaessa hallitukset tarvitsivat sotakuluihin yhä enemmän verovaroja ja niitä myöntävän elimen myötävaikutusta. Parlamentaarinen demokratia alkoi orastaa, kun poliittista päätösvaltaa oli pakko luovuttaa kansan tai rahavallan edustajille, jotka pystyivät hankkimaan rahoituksen.
Viime vuosisadan suuret sodat rahoitettiin viime kädessä inflaatiolla ja devalvoimalla valuutan arvoa. Se merkitsi käytännössä ylimääräisten verojen kiskomista kansan kukkarosta. Nyt globalisaation aikana devalvaatiota ei pidetä enää käyttökelpoisena verotustoimena, koska se vie myös taloudelta toimintaedellytyksiä.
On keksitty hienovaraisempia rahoituskeinoja, mutta niidenkin laskut lankeavat ajan myötä. Yhteisvaluutta euro näytti rahasammolta, josta voi ammentaa halpaa rahaa ilman riskejä korkojen noususta. Nyt eletään aikaa, jolloin jättiläismäiset mittasuhteet saanut velkaantuminen pakottaa supistamaan julkisen talouden menoja, olivat niiden syyt mitä tahansa.

Yhdysvalloissa liitovaltion velkaongelmaan on ollut vahvasti vaikuttamassa suuret sotilasmenot. Kun vielä Vietnamin sota voitiin panna koko maailman maksettavaksi heikentämällä dollarin arvoa, ja Persianlahden sotaankin 1991 löytyi halukkaita maksajia, kukaan ei ole suostunut jakamaan ”terrorismin vastaisen sodan” aiheuttamia kustannuksia. Ne ovat kohoamassa jo yli 2 000 miljardin dollarin eikä nopeaa helpotusta näy.
Yhdysvallat käyttää sotilasmenoihin yhtä paljon kuin muu maailma yhteensä, lukuisat oheiskulut huomioon ottaen yli 1 000 miljardia dollaria vuodessa. Se merkitsee lähes kahdeksan prosentin osuutta BKT:sta, mikä on sotaakäyvän maan kulutustasoa ja johtaa vuosikausia jatkuessaan rikkaankin valtion tuhon tielle. Vertailun vuoksi todettakoon, että johtavista teollisuusmaista Japanin sotilasmenot ovat prosentti BKT:sta ja Saksalla kansantuoteosuus on 1,2 prosenttia.
Länsimaat ovat yhteen laskien kuluttaneet yli 70 prosenttia maailman sotilasmenoista, vaikka niiden osuus maailman kokonaistuotannosta on paljon pienempi ja selvässä laskusuunnassa. Siksi myös Euroopassa sotilasmenoja leikataan lähivuosina rajusti.
Velkakriisien kanssa kamppailevat länsimaat joutuvat tarkkaan  harkitsemaan, millaisiin sotiin vielä kannattaa sitoutua. Kun kalliiksi osoittautuneesta Afganistanin sodasta on selvitty, seuraavaan yritykseen tuskin lähdetään muuten kuin äärimmäisessä pakkotilanteessa. Tämä on näkynyt jo suhtautumisessa Libyan sotaan, josta muun muassa Saksa jäi sivuun ja Yhdysvallatkin tuli mukaan vain osateholla.

Samalla pohditaan sitä, kuinka paljon puolustusvalmiudesta ollaan valmiit maksamaan. On nähtävissä, että vaaditaan parempaa kustannustehokkuutta ja asevoimien kehittämistavoitteiden selvää madaltamista. ”Tekniselle kallistumalle” on pakko asettaa sulku ja päästä eroon huipputekniikkaan perustuvan asevoiman ylläpidosta.

Sotilasmenojen alentamisella ja kustannustehokkuuden uudelleenarvioinnilla tulee olemaan myös laajoja turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Suurvaltojenkin kyky ylläpitää suuressa valmiudessa olevia ja nopeasti liikuteltavia joukkoja sekä ulkomaisia tukikohtia tulee merkittävästi heikkenemään. Tämä on todettu jopa Ison-Britannian ja Ranskan kaltaisissa vanhoissa siirtomaavalloissa.

Yhdysvalloissa vaaditaan yhä äänekkäämmin sotilaiden vetämistä Euroopasta, koska ei ole mieltä maksaa rikkaiden eurooppalaisten puolustamisesta olematonta hyökkäyksen uhkaa vastaan. Tämä merkitsee muun muassa Naton piirissä rakenteiden purkamispaineita.

Suomen alueellinen puolustus on näiden näkymien valossa kustannustehokkuudeltaan hyvä ja vastaa valitun turvallisuuspoliittisen peruslinjan vaatimuksia. Kylmän sodan ajalta periytyneitä rakenteita joudutaan edelleen ohentamaan, mutta siinä tulee helposti murtumaraja vastaan, joten tarkka harkinta on paikallaan.

Myös kriisinhallinnan alalla on pakko madaltaa tavoitetasoa, joten on odotettavissa, että EU:n taisteluosastojen ylläpidosta luovutaan ja palataan lähemmäksi perinteisiä rauhanturvatehtäviä.  Niille on kysyntää ja osaamista riittää, vaikka kehittämisen tarvetta jatkuvasti onkin. Eikä asiassa ei ole mitään häpeämistä, sillä rauhanturvatoiminta sopii hyvin suomalaisille.