Rauhanturvaaja

Arkisto

Pekka Visuri

Pekka Visuri

Suomen itsenäisyyttä juhlittiin viime vuonna näyttävästi ja yleisesti iloisissa tunnelmissa. Raskasta historiaa ei valtiollisesti johdetuissa tilaisuuksissa ja mediassa paljon pohdittu. Ehkä Tuntematon sotilas sai siinä suhteessa riittää.

Vuodenvaihteessa oli kuitenkin jo nähtävissä, että vuoden 1918 muisto olisi paljon vaikeammin nieltävä. Tasavallan presidentti viittasi siihen uudenvuodenpuheessaan: ”Itsenäisyyden vuosi vaihtui sisällissodan vuodeksi, eikä edes pitkä aika ole kaikkia sen arpia peittänyt.”

On inhimillisesti ymmärrettävää, että oman perheen tai paikkakunnan muistot ovat olleet lähes yksinomaan esillä, kun vuoden 1918 tapahtumista on kerrottu. Se on myös suurta yleisöä kiinnostavaa. Toisaalta tutkijan roolissani pyrin aina muistuttamaan asioiden laajemmista kehyksistä sekä syy- ja seuraussuhteiden arvioinnin tarpeesta. Niinpä otan tästä puolesta esille eräitä olennaisia näkökohtia.

Kun Suomi oli Venäjän bolshevikkien vallankumouksen luomassa tilanteessa julistautunut itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917, ei siihen vielä paljon kiinnitetty huomiota ulkomailla, eikä juuri kotimaassakaan. Suurvalloilla oli aivan muuta ajateltavaa, sillä maailmansodan rintamilla lähestyttiin suuria ratkaisuja. Suomessa ihmisten huomio keskittyi yhä pahenevan taloustilanteen hallintaan.

Suomalaisten hakiessa itsenäisyydelleen tunnustusta Ruotsista ja Saksasta, heille ilmoitettiin, että ensin on saatava Venäjän tunnustus. Svinhufvudin hallituksen oli nöyrryttävä matkalle Pietariin, missä Leninin johtama kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen itsenäiseksi vuoden viimeisenä päivänä myöhään illalla. Sen jälkeen tunnustukset tulivat myös Ranskalta ja Saksalta, mutta sekavaan tilanteeseen sillä ei ollut vielä ratkaisevaa vaikutusta.

Saksa kävi joulukuussa neuvotteluja Venäjän kanssa Brest-Litovskin kaupungissa, joka sijaitsi Saksan miehittämällä Valko-Venäjän ja Puolan raja-alueella. Alku neuvotteluissa olikin melko lupaava, sillä 15. joulukuuta sovittiin aselevosta, ja varsinaiset rauhanneuvottelut alkoivat viikon kuluttua. Tämä selittää myös sen, että Suomen hallituksen pyytäessä tukea Saksalta, sille vastattiin hyvin varovaisesti.

Toisaalta Saksassa hahmottui suunnitelma luoda sen ja Venäjän välille puskurivaltojen vyöhyke, joka alkoi Suomesta ja kulki Baltian maiden kautta Mustallemerelle. Saksan tukemalla itsenäisyysjulistuksella Ukraina irtautui Venäjästä joulukuun lopulla, ja saksalaiset valmistelivat miehitysalueensa laajentamista Baltian maissa.

Toistaiseksi aselepolinjasta Riianlahden tasalla pidettiin tammikuussa kuitenkin kiinni. Kun Suomessa punakaartit valtasivat etelän kaupunkeja, hallitus lähetti avunpyyntöjä Saksalle. Siellä edelleen varottiin kuitenkin vaarantamasta rauhanneuvotteluja.

Samoihin aikoihin Pietarissa kärjistyi sisäinen valtakamppailu, jossa Trotski nousi merkittävään asemaan ja pyrki pelaamaan aikaa Saksan kanssa käytävissä neuvotteluissa. Saksalaiset eivät siihen suostuneet vaan antoivat helmikuun alussa uhkavaatimuksen Venäjälle. Kuun lopulla Saksan armeija lähti etenemään Viron läpi kohti Suomenlahtea.

Saksa lopetti varovaisuuden myös Suomen suunnalla ja ryhtyi valmistelemaan interventiota. Sitä varten kenraali Ludendorff käski jo 14. helmikuuta hankkia Suomesta ”avunpyynnön”. Se tulikin 18.2. lähettiläs Hjeltiltä ensin Berliinistä ja vahvistettiin 21.2. hänen käydessään Saksan päämajassa Bad Kreuznachissa.

Suomalainen jääkäripataljoona siirrettiin Vaasaan helmikuun lopulla, minkä jälkeen Saksan laivasto teki maihinnousun Ahvenanmaalle 5.3. ja ajoi ruotsalaiset sieltä pois. Danzigissa perustettiin kreivi von der Goltzin komentoon taistelukykyinen Itämeren-divisioona valmiiksi siirtymään Suomeen.

Venäjän oli pakko suostua Brest-Litovskissa rauhansopimukseen, jossa Saksan vaikutuspiiriin määrättiin laaja vyöhyke Suomesta Ukrainaan. Samalla Venäjän sitoutui vetämään joukkonsa Suomesta mahdollisimman nopeasti. Tilalle tuli saksalaisia, jotka nousivat maihin Hangossa 3. huhtikuuta ja etenivät Helsinkiin runsaan viikon kuluessa.

Mannerheimin johtama valkoinen armeija taisteli samoihin aikoihin Tampereella, eikä Suomen ylipäälliköllä ollut paljonkaan vaikutusvaltaa saksalaisten tekemisiin. He pitivät 13. huhtikuuta komean paraatin Helsingissä. Väestö osoitti suosiotaan von der Goltzille, joka esiintyi laajoin valtuuksin ”saksalaisena kenraalina Suomessa”.

Mannerheimin joukot valtasivat Tampereen jälkeen myös Viipurin, mutta saksalaiset olivat sitä ennen jo Lahdessa ja Hämeenlinnassa. Myös Mannerheim piti lopulta 16. toukokuuta paraatin Helsingissä, mutta sitä ennen kreivi Goltz oli jo valvonut eduskunnan ensimmäisen istunnon kulkua ja Suomen poliittinen johto tehnyt Saksalle erittäin edullisen ”vasallisopimuksen”. Vasta Saksan antautuminen länsirintamalla 11. marraskuuta ratkaisi sen, ettei tuota sopimusta sitten pitkään noudatettu.

 

Pekka Visuri

 

Rauhanturvaaja

Arkisto

Julkaisija:

small logoSuomen Rauhanturvaajaliitto ry

 rauhanturvaajaliitto.fi

Seuraa Rauhanturvaajaliittoa sosiaalisessa mediassa