Sotilaallinen rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta nähdään viimeaikaisen julkisen keskustelun perusteella esimerkiksi sotilasalan ammattiliittojen mielestä yksilölle vapaasti valittavana asiana. Tilanne toki on näin, mikäli sitä tarkastelee puhtaasti vallitsevan käytännön perusteella. Jokainen asevelvollisuutensa suorittanut voi todella hakeutua rauhanturva- ja kriisinhallintatehtäviin tai vaihtoehtoisesti olla hakeutumatta. Tämä tarkasteluperspektiivi on kuitenkin kovin yksipuolinen näkemys asiaan, eikä siinä huomioida sitä mitä kriisinhallintatoiminnalla lopulta haetaan: ulkopoliittista vaikuttavuutta ja siten kansallisten intressien ajamista osana kulloistakin monikansallista projektia.

Suomi on valtio valtioiden joukossa. Jokainen valtio, joka on valinnut varustaa asevoiman, käyttää tätä lähtökohtaisesti ulkopolitiikkansa tekemiseen. Jokainen sotaharjoitus, jokaisen varuskunnan sijoittelu ja jokainen ulkomaille akreditoitu sotilasasiamies on viesti muille valtiollisille toimijoille siitä, että yksi niiden joukossa käyttää omaa sotilaallista voimaansa itse omien intressiensä ajamiseen parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämä on täysin luonnollista. Epäluonnollista on, että valtio rajoittaa omien ulkopoliittisten intressiensä ajamismahdollisuuksia luottamalla puhtaasti kansalaistensa vapaaehtoisuuteen.

Tyypillisimmillään asevoimien käyttö valtiollisten intressien ajamiseksi tarkoittaa esimerkiksi alueellisen koskemattomuuden turvaamista. Suomessa Puolustusvoimille on käsketty myös kolmas tehtävä, joka yleisesti ymmärretään osallistumiseksi kansainväliseen kriisinhallintaan. Kriisinhallintatehtävien muuttuminen vaativimmissa tapauksissa on kuitenkin tarkoittanut toistuvasti sodan osapuolen asemaa myös maille jotka osallistuvat kansainvälisiin koalitioihin sotilasjoukoillaan.

Tällaisen tilanteen vallitessa aika on ajamassa ohi vapaaehtoisen kriisinhallinnan. Näin on ainakin avainhenkilöstön osalta. Olisi erikoista ajatella, että Suomen valtiollisten intressien ajaminen osana kansainvälistä koalitiota olisi kiinni esimerkiksi yksittäisten helikopterimekaanikkojen tai vaikka lääkintähenkilöstön omasta halukkuudesta ottaa osaa kriisinhallintatehtäviin.

On totta, että vapaaehtoisia ammattisotilaita on tarjolla kansainvälisiin tehtäviin ylen määrin. Vaikuttaakin siltä, että monet sotilaat pääsääntöisesti kokevat ammatilliseksi velvollisuudekseen sotaan tai sodankaltaisiin olosuhteisiin hakeutumisen. Haaste maamme ulkopoliittisen vaikuttavuuden kannalta nousee esiin silloin, mikäli jotakin kriittistä suorituskykyä ei kyetä tarjoamaan henkilöstön oman halukkuuden tai vapaaehtoisuuden puutteen vuoksi.

Näin varsinkin, mikäli kontribuutioitavana on jokin joukkokonaisuus lyhyessä ajassa. Tällöin vaikutelma, jonka Suomi esimerkiksi tukipyynnön esittäjälle antaa, on varsin yksiselitteisesti epäluottamusta herättävä. Näin siis vain ja ainoastaan siksi, että annamme yksilöille potentiaalisen päätösvapauden. Karrikoidusti voidaan sanoa, että kersantti voi estää presidentin ulkopoliittisen tahtotilan toteutumisen. Luonnollisesti tämä on kestämätön asiaintila.

Otsikossa olevaan kysymykseen on tässä tapauksessa syytä vastata lainaten kirjoittajan Maasotakoulun aikaista kouluttajaa, joka vapaaehtoisia tiedustellessaan totesi lakonisesti hiljaisten rivien edessä tienneensä näiden kuolleen jo Talvisodassa. Näin ollen kouluttaja valitsi kaikissa maailman asevoimissa tunnetun vuorovaikutussuhteen: hän käski, ja käskyä noudatettiin.

 

Antti Paronen
Kapteeni, sotatieteiden tohtori
Tutkijaupseeri, Maanpuolustuskorkeakoulu

 

Viranomainen

Julkaisija:

small logoSuomen Rauhanturvaajaliitto ry

 rauhanturvaajaliitto.fi

Seuraa Rauhanturvaajaliittoa sosiaalisessa mediassa