Rauhanturvaaja

Arkisto

Vuosikymmenen vaihtuessa 1980-luvuksi kriisitilanne Lähi-idässä oli toisaalta parantunut Israelin ja Egyptin allekirjoitettua vuonna 1979 rauhansopimuksen, mutta toisaalta heikentynyt Israelin miehitettyä vuoden 1978 lopulla pääosan Etelä-Libanonia. Tästä alueesta oli hyvää vauhtia muodostumassa kansainväliselle yhteisölle ja tietysti myös Israelille pitkäaikainen ja vaikea ongelma.

YK oli puuttunut tilanteeseen perustamalla alueelle rauhanturvaoperaation, josta Suomi oli päättänyt jättäytyä pois.

Vuoden 1980-alussa Suomi osallistui neljään YK:n johtamaan rauhanturvajoukko-operaatioon yhteensä 420 rauhanturvaajalla. Näistä vanhin oli UNFICYP Kyproksella, jossa oli toiminnassa 10 hengen esikuntaosasto. Pataljoona oli kotiutettu vuonna 1977 noin 14 palvelusvuoden jälkeen.

Olimme myös mukana kahdessa sotilastarkkailijaoperaatiossa. UNMOGIP:ssä Kashmirissa jo vuodesta 1961 ja UNTSO:ssa Lähi-idässä vuodesta 1967.

Suomen toiminnan painopiste oli tuolloin Israelin ja Syyrian rajalla operoivassa UNDOF-operaatiossa (UN Disengagement Observer Group), jossa suomalaisia palveli 390. Suuri osa oli siirtynyt Golanille Siinailta UNEF II-operaation päättyessä vuoden 1979 loppupuolella. Pataljoona oli täydennetty määrävahvuiseksi kotimaasta vuoden 1979 lopulla.

Golanilla alkuvuosina vapaa-aika käytettiin rakentamiseen

Ensimmäisten suomalaisten tullessa Golanille asuinolot olivat varsin kurjat sekä esikunta- ja huoltokomppanian alueella Camp Ziouanissa että vartioasemilla loitontamisvyöhykkeellä. Työt edistyivät hitaasti työvoiman, mutta ennen kaikkea rakennustarvikkeiden puutteiden vuoksi. Aluksi turvauduttiinkin telttamajoitukseen.

Vähitellen materiaalia saatiin sekä YK:lta että Suomesta. Työt keskittyivät asuin-, varasto- ja työskentelytilojen parantamiseen vuosina 1980-1982. Suojarakentamiseen ei aluksi riittänyt voimavaroja, vaikka rakennustöitä tehtiinkin mm. koulutuksen kustannuksella ja vapaa-ajalla.

Jotain kuitenkin saatiin aikaan jo 1981, mutta pitkäjännitteinen ”sheltteritöiden” parantaminen pääsi vauhtiin vasta vuonna 1985.
Suojarakentamisen rakentamistekniikaksi omaksuttiin israelilaisilta opittu kivikoritekniikka.

Toinen suuri rakennusbuumi käynnistettiin vuonna 1985, jolloin alueella olleet puurakenteiset ja osa Siinailta tuoduista rakennuksista osoittautuivat korjauskelvottomiksi. Tilalle oli saatu makrotaloja, jotka osoittautuvat varsin käyttökelpoisiksi. Erityisesti uusittiin vartioasemien rakennuksia.

Kaiken kaikkiaan rakennusurakoita eri puolella pataljoonan vastuualuetta kesti koko 1980-luvun. Erityisesti asumisolosuhteet nousivat tasolle, joka herätti huomiota myös UNDOF:n esikunnassa ja varsinkin naapuripataljoona AUSBATT:ssa

Tehtävistä ja operatiivisesta toiminnasta

Toimintaedellytyksen tehtävien täyttämiseksi olivat hyvät, koska osapuolet noudattivat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta aseleposopimusta. YK:lla oli molempien osapuolten poliittinen tuki. Tarvittaessa löytyi myös selkeät tahot, joiden kanssa asiat pystyttiin neuvottelemaan.

YKSV vastasi loitontamisvyöhykkeen eteläosasta kahdella jääkärikomppanialla. Ryhmitys ja tehtävät säilyivät koko 1980-luvun lähes muuttumattomina. Vain Quneitran alueella tehtiin pieniä vastuualueen muutoksia itävaltalaisten kanssa.

Erilaiset räjähteet olivat yleisiä loitontamisvyöhykkeellä. Niitä hävitettiin vuosittain kymmeniä.

Vaikka tilanne Golanilla säilyi rauhallisena vuodesta toiseen, niin loitontamissopimuksen rikkomisia tapahtui lähes joka päivä useampiakin. Tilastojen mukaan vuosina 1980-1989 tapahtui keskimäärin noin 1 400 aseleposopimuksen loukkausta vuosittain. Paimenet olivat useimmiten syypäitä rikkomuksiin, sillä he veivät laumansa sinne, missä ruoho oli vihreintä ja missä vettä oli saatavana kuivanakin aikana. Aseleposopimuksen rajoitteet eivät voineet vähempää heitä kiinnostaa.

Libanonista muodostui ongelma YK:lle

Libanon ei osallistunut sotaan Israelia vastaan sen itsenäistyttyä, mutta maiden välillä kirjoitettiin kuitenkin aseleposopimus 23.3.1949 Rosh Hanikrassa. Sopimuksessa määritettiin maiden välinen aselepolinja, joka noudatti Iso-Britannian vuoteen 1948 hallinnoiman Palestiinan alueen ja Libanonin kansainvälistä rajaa. Sopimusta valvomaan perustettiin UNTSO:n alainen Israel Lebanon Mixed Armistice Commissinon (ILMAC). Organisaation esikunta, ILMAC-House, perustettiin Beirutiin. Sen toiminta jäi vähäiseksi.

Vaikka Libanon ei osallistunut Lähi-idän seuraaviinkaan sotiin, maasta kehittyi poliittisesti hyvin epävakaa. Kristittyjen ja muslimien hauras yhteiselo ei pitänyt. Maan presidentti syöstiin vallasta vuonna 1952. Ensimmäinen sisällissota käytiin vuonna 1958. Tähän selkkaukseen sekaantuivat myös druusit, joilla ei ollut minkäänlaista asemaa poliittisessa järjestelmässä.

Vuoden 1967 kesäkuun sodan seurauksena Libanoniin tulvi pakolaisia Gazasta ja Länsirannalta. Lisää pakolaisia saapui Etelä-Libanoniin syksyllä 1970, kun PLO (Palestine Liberation Organisation) kannattajineen oli epäonnistunut vallankaappausyrityksessä Jordaniassa.

Tilanne kärjistyi nopeasti palestiinalaississien hyökkäillessä aktiivisesti Israelin rajan ylitse. Israelilaiset tietysti vastasivat samalla mitalla. Maaliskuussa 1972 Libanon pyysi YK:n tukea tilanteen rauhoittamiseksi. UNTSO sai lisää sotilastarkkailijoita. Lisäksi maiden väliselle aselepolinjalle rakennettiin viisi kiinteää tarkkailuasemaa, joista osa on tänäänkin käytössä, mutta eri tehtävissä.

Libanonissa alkoi uusi sisällissota vuosien 1974-1975 vaihteessa. Sen seurauksena syyrialaisia joukkoja saapui Libanoniin virallisesti aselepoa turvaamaan. Tämä ei sopinut israelilaisille, jotka ilmoittivat ryhtyvänsä vastatoimiin, jos syyrialaiset ylittäisivät Zahrani-joen. Sillä kertaa tilanne rauhoittui. Taistelut tosin jatkuivat Etelä-Libanonissa kristittyjen ja PLO:n tukemien muslimitaistelijoiden välillä.

Israel miehitti osan Libanonia

Terroristit iskivät Tel Avivin alueelle 11.3.1978, ja kaappasivat israelilaisen linja-auton. Käydyssä tulitaistelussa kuoli 37 ja loukkaantui 76 siviilihenkilöä. Tekijöistä ei ollut epäselvyyttä, koska PLO ilmoittautui hyökkääjäksi. Kolme päivää myöhemmin israelilaiset joukot tunkeutuivat Libanoniin. Tavoite oli luoda noin kymmenen kilometrin syvyinen turvallisuusvyöhyke aselepolinjalta pohjoiseen. Viikon kuluttua hyökkäyksen alkamisesta israelilaiset hallitsivat käytännöllisesti katsoen koko Etelä-Libanonia Litanijoelle saakka lukuun ottamatta Tyren aluetta, joka piti puoliaan.

YK reagoi Libanonin avunpyyntöön perustamalla UNIFIL-operaation

Libanonin hallitus protestoi välittömästi Israelin hyökkäystä YK:n turvallisuusneuvostossa, joka hyväksyi Yhdysvaltojen ehdotuksesta päätöslauselman (425/1978). Siinä vaadittiin Israelia lopettamaan Libanonin vastaiset sotatoimet, ja vetämään joukkonsa Libanonista.

Edelleen YK päätti perustaa alueelle rauhanturvajoukon (päätöslauselma 426/1978), joka sai nimekseen UNIFIL (United Nations Interim Force in Lebanon). Joukon tehtävänä oli Israelin joukkojen vetäytymisen valvonta, kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden palauttaminen alueelle sekä Libanonin hallituksen avustaminen palauttamaan valta itselleen Etelä-Libanonin alueella.

UNIFIL:n vastuualue oli suunnilleen sama, jonka israelilaiset olivat miehittäneet. Joukon vahvuudeksi määritettiin 4 000–6 000 sotilasta. Mandaatti annettiin kuudeksi kuukaudeksi. UNIFIL:n mandaatti oli YK:n peruskirjan VI-artiklan mukainen, joten se ei kaikilta osin ollut sopusoinnussa tehtävän vaativuuden kanssa. Tämä opittiin usein kantapään kautta tulevina vuosina, sillä paikallinen väestö kunnioitti ennen kaikkea voimaa, johon lipun näyttö ei riittänyt. Toisaalta turvallisuusneuvostossa oli tuohon aikaan lähes mahdotonta päästä yhteisymmärrykseen mandaatista, joka olisi ollut peruskirjan VII-luvun mukainen ja sisältänyt myös rauhaan pakottamisen.

UNTSO:n sotilastarkkailijat alistettiin tehtävällä UNIFIL:lle tarkkailijaryhmä Libanoniksi nimettynä (OGL).

UNIFIL:n ryhmittäminen ja toiminta 1978 – 1981

Rauhanturvajoukko aloitti toimintansa nopeasti. Ensimmäiset rauhanturvaajat saapuivat alueelle 22.3.1978 Golanilta toimivasta Iranin pataljoonasta. Seuraavana päivänä saapui Siinailta UNEF II-operaatiosta irrotettu ruotsalainen osasto. Beirutiin saapui Ranskan lähettämän pataljoonan etujoukko. Nepal ja Norja ilmoittivat halukkuutensa osallistua operaatioon. UNDOF perusti Libanonissa toimintansa aloittavia joukkoja varten huoltotukikohdan Israelin ja Libanonin rajalle Metulaan.

YK:n turvallisuusneuvosto jatkoi UNIFIL:n toimikautta helmikuussa 1982 ja samalla lisäsi joukon vahvuutta tuhannella miehellä. Päätöksen taustalla oli Libanonin hallituksen pyyntö, ja myös pääsihteerin raportti, jossa todettiin YK-joukon olevan vakavasti ylityöllistetty.

Libanonin hallitus oli myös vaatinut joukolle laajempaa voimankäyttöoikeutta, mutta päätöslauselmassa todettiin, ”ettei YK-joukon tule käyttää voimaa muuhun kuin itsepuolustukseen”. Käytännössä joukot pystyivät seuraamaan tilannetta, raportoimaan, kieltämään, muttei estämään kumpaakaan osapuolta.

Israel miehitti uudelleen Etelä-Libanonin

Vuoden 1981 tulitaukosopimus ei estänyt osapuolia jälkeen suorittamasta lukuisia aseellisia iskuja toistensa alueille. Jälleen kerran Israelin mitta täyttyi. Muodollisen syyn ”Rauha Galileaan” -operaation toteuttamiselle antoi 3.6.1982 tehty Israelin Lontoon suurlähettilään murhayritys.

Israel hyökkäsi kolme päivää myöhemmin noin 90 000 sotilaan voimin. Päähyökkäys eteni rannikkotietä kohti Beirutia. Toinen isku suuntautui Metullan alueelta norjalaisten vastuualueen läpi Hasbayan pohjoispuolelle. Kommandojoukot hyökkäsivät Kiryat Shemonista UNIFIL:n valvoman alueen läpi Chateau Beaufordin linnoitukseen.

PLO oli hävinnyt ja pakotettu vetäytymään Libanonista. Noin 6 000 organisaation taistelijaa mukanaan myös syyrialaisia vetäytyi Beirutista kansainvälisten joukkojen valvonnassa. Nämä joukot eivät olleet YK:n johdossa, koska Beirut ei kuulunut sen mandaattialueeseen. Siviilit jäivät pakolaisleireille.

Suomi päätti osallistumisesta UNIFIL:n toimintaan

Lähi-idän tilanne oli huonontunut selkeästi Israelin hyökättyä Libanoniin. Yhdysvaltojen johtamat rauhanneuvottelut eivät edenneet. Kaiken lisäksi Libanonin kristittyjen falangistijoukot tunkeutuivat syyskuussa 1982 Länsi-Beirutissa sijaitseviin Sabran ja Shatilan pakolaisleireihin surmaten eri arvioiden mukaan 700-3 500 palestiinalaispakolaista. Tilannetta ei helpottanut se, että leirien vartioinnista vastasivat israelilaiset joukot.

Suomen hallitus muutti suhtautumistaan YK:n rauhanturvaoperaatioon vain pari päivää verilöylyn jälkeen. Oltiin hetki jopa valmiina lähettämään pataljoona Beirutiin, mutta tästä ajatuksesta onneksi luovuttiin nopeasti.

YK lähetti Suomelle 22.10.1982 virallisen pyynnön asettaa noin 460 miehen vahvuinen pataljoona UNIFIL-operaatioon. Pataljoona korvaisi alueelta poistuvan Nepalin pataljoonan.

Päätöstä tehtäessä tilanne Libanonissa oli kaikkea muuta kuin vakaa. Verilöylyjen tutkimukset olivat kesken. Maassa oli israelilaisia sotilaita noin 25 000 ja syyrialaisia sotilaita noin 40 000. UNIFIL:n tappiotkin olivat korkeat. Operaatiossa oli menehtynyt jo 86 rauhanturvaajaa

Osallistumispäätös saatiin kuitenkin aikaan erilaisten poliittisten kuvioiden jälkeen 3.11.1982. Samana päivänä suomalaisten ensimmäinen etujoukko oli jo matkalla toimialueelle. Koko joukko (YK:n Suomalainen Valvontajoukko Libanonissa, YKSV) oli Libanonissa 10.12.1982. Tulevaisuus oli hämärän peitossa, sillä meneillään oli YK:n 12. mandaattikausi, jonka oli määrä päättyä jo tammikuussa 1983.

Myrsky vesilasissa lähdettäessä Libanoniin 1982

Tuskin joukot olivat ryhmittyneet operaatioalueelleen, kun Uusi Suomi -lehti otsikoi 10.12.1982 ”Mitä ihmeen peliä tämä on. YK-joukot raivoavat palkoistaan”. Seuraavana aamuna tamperelainen Aamulehti säesti kertomalla, että rauhanturvaajat ovat harmissaan siitä, että muista maista kotoisin olevat sotilaat saavat lähes kolminkertaisia palkkoja verrattuna suomalaisiin.

YKKOULK torjui välittömästi purnaukset aiheettomina todeten muun muassa, että eräissä maissa elin- ja siksi myös palkkataso ovat selkeästi korkeammalla kuin Suomessa. Lisäksi todettiin, että palkat on sidottu lakiin, joita tarkistetaan virkamiesten palkkojen yhteydessä. Edelleen muistutettiin, että verottomien päivärahojen lisäksi Libanonissa maksetaan vaaralisää ja että ylöspito on ilmainen.

YK-toimiston päällikkö, everstiluutnantti Vesa Yrjölä kertoi lehdistölle, että jokainen rauhanturvaaja tiesi lähtiessään palkkansa. Tuolloin jääkärin palkka oli 3 584 markkaa (1 437 €/vuoden 2015 rahassa) ja päiväraha vaaralisineen 55 markkaa/vrk (660 €/kk vuoden 2015 rahassa). Kantahenkilökunnan palkat olivat kotimaan tasoa, mutta päivärahat nostivat tilipussia.

Myös pataljoonan komentaja, eversti Martti Skyttä otti kantaa asiaan. Hän antoi lausuntonsa Turun Sanomille 12.12.1982 todeten lyhyesti, että ”purnaajien olisi parasta lähteä kotiin.” Kaikki rauhanturvaajat olivat vapaaehtoisesti mukana. Skyttä kiisti jyrkästi julkisuudessa kerrotut tiedot siitä, että pataljoonassa lietsottiin jonkinlaista kapinamielialaa pienten pakkojen vuoksi. Hän epäili, että ”julkisesti on yleistetty yksittäisten purnaajien marinoita”.

Parissa päivässä juttu kuivui kokoon. Vasta huhtikuussa 1985 päivärahaan tuli pieni korotus johtuen dollarin voimakkaasta kallistumisesta.

Ryhmittymisen jälkeen ryhdyttiin rakennustöihin

Kuten Golanilla, suomalaisia odottivat Libanonissa mittavat rakennustyöt. Joukosta tuntui ihmeelliseltä, että vaikka alueella oli jo ollut useita vuosina mm. ranskalaisia joukkoja, silti jouduttiin rakentamaan niin paljon varsinaisen rauhanturvatehtävän edellyttämiä rakenteita, kuten suojatiloja sekä majoitus- ja varastotiloja.

Suurimmat yksittäiset kohteet olivat pataljoonan komentopaikka Burj Qallawiyahan kylässä (asema 9-0) sekä huoltoon liittyvät rakennukset (asema 9-10).

Isku monikansallista joukkoa vastaan Beirutissa

Vuoden 1983 vakavin tapahtuma ei onneksi koskenut UNIFIL:n joukkoja, mutta sitä enemmän monikansallista joukkoa Beirutissa. Libanonin keskiluokkaa edustavan Amal-järjestön aseellisen siiven itsemurhahyökkääjä iski joukkojen esikunta- ja majoitusparakkeihin 23.10.1983. Väitetään, että Syyrian tiedustelupalvelulla olisi ollut suuri osuus iskun suunnittelussa. Iskussa sai surmansa 239 amerikkalaista ja 58 ranskalaista sotilasta. Haavoittuneiden määrä oli vielä suurempi.

Toinen isku kohdistui israelilaiseen tiedustelupalvelun päämajaan Tyressä. Siinä kuoli ainakin 29 israelilaista ja 32 Amal-järjestön jäsentä.

Israel vetäytyi osittain 1983 ja kokonaan Libanonista 1985

Runsaat kaksi vuotta kestänyt Israelin miehitys Litanijoen pohjoispuolella päättyi vuonna 1985 pitkään kestäneiden neuvottelujen tuloksena. Israelilaiset (Israel Defence Force, IDF) vetäytyivät ensin Libanonin länsiosasta Awali-joelta Litani-joelle helmikuussa 1985. Toisessa vaiheessa vetäydyttiin Bekaan alueelta. Tämä vaihe päättyi 29.4.1985, jonka jälkeen tilanne Etelä-Libanonissa oli lähes sama kuin vuoden 1978 operaation jälkeen.

Tapahtumia FINBATT:n alueella

Joukko omaksui nopeasti UNIFIL:n toimintaohjeet. Pataljoonan tekemien esitysten perusteella ryhmitystä muutettiin ja vastuualuetta hieman laajennettiin, jolloin tehtävän suorittaminen selkiytyi. Lisäksi Litanjoen valvontaa tehostettiin tilapäisillä tarkkailuasemilla. Miinoja ja muita räjähteitä löytyi jonkin verran. Näitä purettiin useita. Hyökkäyksiä IDF:n ja sen liittolaisten asemiin kirjattiin kuukausittain kymmeniä.

Silloin tällöin suomalaiset joutuivat tulituksen kohteeksi. Esimerkiksi esikunta-aluetta ammuttiin marraskuussa 1984 partioaseilla ja partiomatkalla ollutta Sisua ammuttiin kevyellä singolla maaliskuussa 1985. Lähelle ampumisia tapahtui paljon. Panttivankiselkkaukseksi nimetty tapahtuma ajoittui ajalle 7.14.6.1985. Se päätyi kuitenkin tappioitta.

Israelilaisten vetäytyminen työllisti myös UNIFIL:n joukkoja. Ennen lopullista vetäytymistä israelilaiset toteuttivat laajoja etsintä- ja pidätysoperaatioita koko rauhanturvajoukon vastuualueella. Suomalaisten vastuualueella toiminta keskittyi lähinnä viiden kylän alueelle. Suomalaiset pystyivät varareserveillään miehittämään uhanalaiset kylät ennen IDF:n saapumista, joten tilanne onnistuttiin pitämään rauhallisena.

Vuosi1985 oli kokonaisuudessaan murheellinen suomalaisillekin. Pataljoona menetti viisi sotilasta mm. miinaonnettomuudessa ja Pasi-turmassa. Vakavampia iskuja ja onnettomuuksia olivat vuonna 1987 tapahtunut hyökkäys asemalle (9-36), Pasin miinaan ajo ja pumppuaseman valtaus 1988.

Vuosikymmenen päättyessä Lähi-idän tilanteessa ei ollut odotettavissa minkäänlaista pysyvää ratkaisua, joten kaksi suomalaista pataljoonaa valmistautui jatkamaan tehtävissään, kunnes Suomessa toisin päätettäisiin.

Namibia itsenäistyi vihdoin

Namibia oli ollut vuodesta 1946 YK:n huolenaiheena. Vuonna 1966 YK päätti lopettaa Etelä-Afrikan mandaatin ja ottaa alueen suoraan hallintaansa. Tuosta hetkestä alkaen käytiin pitkällisiä neuvotteluja, kunnes 1978 saatiin aikaan turvallisuusneuvoston päätöslauselma (435/29.9.1978), joka mahdollisti valmistelujen käynnistämisen. Kesti vielä vuosia, ennenkuin 16.2.1989 saatiin aikaan sopimus, joka voitiin hyväksyä.

Suomalaiset olivat suunnitelleet osallistuvansa Namibian operaatioon ainakin kymmenen vuoden ajan, joten oli selvää, että oltaisiin mukana alusta alkaen. Martti Ahtisaari oli nimetty pääsihteerin erityisedustaksi operaatioon.

UNTAG-operaatio (UN Transition Assistance Group) päätettiin perustaa molempien aikaisempien päätöslauselmien (vuodelta 1978 ja 1989) perusteella. Operaation toimialueeksi määrättiin Angola ja Namibia. Joukon vahvuudeksi määrättiin 7 500 henkilöä mukaan lukien sotilaat, joita oli 4 493. Siviilivirkailijoita, poliiseja ja paikalta palkattua henkilöstöä oli noin 3 000. Mandaatin kesto oli 12 kuukautta. Lisäksi vaaleja valvomaan palkattiin yli 1 000 henkilöä, jotka olivat paikalla vain vaalien ajan.

Suomen kontingentin vahvuus oli 820 rauhanturvaajaa. Lisäksi oli joukkoja Keniasta ja Malesiasta, kustakin maasta 850 sotilaan pataljoona.Tukijoukkoja asettivat Australia (pioneerit), Kanada (huolto ja viesti), Tanska (esikuntajoukot), Espanja ja Italia (ilmakuljetus), Puola (kuljetuskomppania) sekä Englanti (huolto ja viesti). Näiden yksiköiden yhteisvahvuus oli noin 1 700 miestä. Lisäksi 2 850 miestä odotti kotimaissaan Bangladeshissa, Jugoslaviassa, Togossa ja Venezuelassa lähtökäskyä. UNTAG:iin kuului myös 300 sotilastarkkailijaa 14 maasta sekä 100 miehen esikunta.

Operaation esikunta perustettiin Windhoekìin. YK:n pääsihteerin erityisedustajana toimi Martti Ahtisaari ja joukon komentajaksi nimettiin itävaltalainen kenraalimajuri Hannes Philipp, joka oli tuttu mies suomalaisille jo Golanilta.

Joukon tehtävä

Joukon tehtävänä oli tukea YK:n pääsihteerin erityisedustajaa varmistamaan Namibian itsenäisyys järjestämällä vapaat ja rehelliset vaalit YK:n valvonnassa. UNTAG:in piti myös auttaa erityisedustajaa huolehtimaan siitä, että kaikki vihollisuudet olisivat päättyneet, joukot olivat palanneet tukikohtiinsa ja että Etelä-Afrikan joukot olisivat poistuneet maasta. Lisäksi kaikki poliittiset vangit oli vapautettava ja kaikki syrjivät lait kumottava. Edelleen pakolaisille oli taattava paluumuuttomahdollisuus ja lakia ja järjestystä oli valvottava.

Operaation toimikausi kesti 1.4.1989-21.3.1990 välisen ajan. Tehtävä onnistui. Namibia itsenäistyi 21.3.1990, jolloin Etelä-Afrikan lippu laskettiin salosta ja tilalle nostettiin Namibian oma lippu.

UNTAG-operaatio Namibiassa merkitsi 70 vuotta kestäneen hankkeen loppuunsaattamista. Operaatio oli poikkeuksellinen YK:n rauhanturvaoperaatio. Sotilaallisen valvonnan lisäksi YK pyrki vaalivalvojien ja siviilipoliisien avulla turvaamaan vaalien asianmukaisen kulun. Kyseessä oli eräs ensimmäisistä siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan yhteisoperaatioista. Tuolloin puhuttiin laajennetusta rauhanturvaamisesta. Tänään termi on lähinnä kokonaisvaltainen kriisinhallinta. Yhteensä Namibiassa palveli 961 suomalaista sotilasta ja 40 vaalitarkkailijaa. Tappioitta ei selvitty. Operaation kokonaistappio oli 19 henkeä, joista yksi oli sotilas.

Uusia sotilastarkkailijaoperaatioita vuosina 1984-1989

YK toimeenpani 1980-luvun loppupuolella kolme uutta sotilastarkkaijaoperaatiota, joihin kaikkiin suomalaiset osallistuivat.

Vuonna 1980 alkaneen Irakin ja Iranin välisen sodan ongelmaa pyrittiin alusta alkaen ratkaisemaan myös YK:n välityksellä. Vasta vuonna 1984 saatiin aikaan sopimus, jonka perusteella alueelle voitiin lähettää sotilastarkkailijoita. Nämä tarkastusryhmät saivat nimikseen (United Nations Inspection Team in Bagdad and Teheran).

Sotilastarkkailijaryhmät UNIT-T ja -B eivät muodostaneet itsenäistä, eivätkä yhteistä operaatiota, mutta raportissaan YK:n pääsihteeri antoi täyden tunnustuksen molemmille ryhmille. Raportissa korostettiin näiden merkitystä paitsi tiedon välittäjänä vuosina 1984-1988, kuin myös roolia UNIIMOG-operaatiota perustettaessa.

Vuonna 1988 tehdyn ratkaisun pohjalta YK perusti sotilastarkkaijaoperaatio UNIIMOG:n (United Nations Iran-Iraq Military Observer Group) edellä mainittujen tiiimien työn jatkajaksi.

UNIIMOG:n tehtävänä oli todentaa, vahvistaa ja valvoa allekirjoitettua aseleposopimusta ja kaikkien joukkojen vetäytymistä kansainvälisesti tunnustettujen rajojen taakse. Etujoukot saapuivat Teheraniin ja Bagdadiin 10. päivä elokuuta. Molemmat osastot käsittivät ryhmän johtajat, siviilivirkamiehet ja 12 sotilastarkkailijaa, jotka oli irrotettu UNTSO:n organisaatiosta. Aselevon tullessa voimaan alueella oli jo 307 sotilastarkkailijaa ja kanadalaista viestimiestä, joten 51 partiota saatiin liikkeelle jo aselevon ensimmäisenä päivänä. Mandaatin mukainen vahvuus oli 400 sotilashenkilöä.

YK:n tarkkailijoita tarvittiin 1980-luvun lopulla myös Afganistanissa, jonne Neuvostoliitto oli tunkeutunut jo joulukuussa 1979 oman ilmoituksensa mukaisesti maan hallituksen pyynnöstä. Miehitysjoukkojen vahvuus oli yli 100 000 sotilasta.

YK:n turvallisuusneuvosto käsitteli asiaa jo tammikuussa 1980, mutta ei onnistunut saamaan aikaan ratkaisua. Asia vietiin yleiskokoukseen, jossa pyrittiin ratkaisuun ”Uniting for Peace” -menettelyn kautta. Yleiskokous sai aikaiseksi päätöslauselman (ES-6/2/14.1.1980), jossa voimakkaasti tuomittiin aseellinen maahantunkeutuminen ja vaadittiin ulkomaalaisten joukkojen välitöntä ja ehdotonta vetäytymistä maasta.

YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim ryhtyi ratkaisemaan ongelmaa. Genevessä neuvoteltiin kaksi vuotta. Sopimus allekirjoitettiin 14.4.1988. Siihen kuului kolme elementtiä: Afganistanin ja Pakistanin kahden välinen sopimus keskinäisistä suhteista, julistus kansainvälisestä takuusta olla puuttumatta maiden asioihin (Neuvostoliitto ja USA allekirjoittivat) sekä lupaus pakolaisten esteettömästä paluusta kotiseuduilleen.

Sopimus määritti myös aikataulun neuvostojoukkojen vetäytymiselle Afganistanista. YK:n pääsihteeri asetti edustajansa valvomaan sopimusta ja tarvittaessa tarjoamaan palveluksiaan sopimuksen toteuttamiseksi. Tässä tehtävässä häntä tuki toimisto, jonka nimeksi tuli UNGOMAP (United Nations Good Offices Mission in Afghanistan and Pakistan).
Ryhmä etukomennuskunta aloitti toimintansa Afganistanissa 25.4.1988.

Yhteenveto 1980-luvun rauhanturvaamistoiminnasta

Suomalaisten rooli 1980-luvulla oli alusta alkaen merkittävä, mutta kasvoi vuosikymmenen loppuun mennessä tasolle, jolloin todettiin Suomen olevan rauhanturvaamisen suurvalta.

Näin olikin, sillä vain kanadalaisilla oli hieman enemmän sotilaita kuin Suomella samaan aikaan YK:n operaatioissa. Jos verrataan maan väkilukuun, Suomi oli ylivoimaisesti eniten rauhanturvaajia lähettävä maa.

Olimme mukana vuonna 1989 operaatioissa yhteensä kolmella pataljoonalla Golanilla, Libanonissa ja Namibiassa. Pataljoonien yhteisvahvuus oli yli 1 700 rauhanturvaajaa. Lisäksi olimme mukana kuudessa sotilastarkkailijaoperaatiossa.

Palveluksessa oli samaan aikaan kaiken kaikkiaan yli 1 900 sotilasta. Koko vuosikymmenen aikana yli 9 500 suomalaista palveli YK:n rauhanturvaajina. Lyhyesti sanottuna Suomi oli ainoa maa, joka osallistui samaan aikaan kaikkiin rauhanturvaoperaatioihin.

Kokonaisuutena vuosikymmen oli sulka myös YK:n hattuun, sillä sen johtamat rauhanturvaoperaatiot olivat rajoituksistaan huolimatta onnistuneet toimimaan turvallisuusneuvoston strategisena työkaluna muun muassa idän ja lännen välisen status quo -tilanteen säilyttämisessä.
Tämä noteerattiin myös Nobel-toimikunnassa, joka myönsi 1988 rauhanpalkinnon YK:n rauhanturvajoukoille. Tämä tarkoitti sitä, että 20 600 suomalaista rauhanturvaajaa sai Nobelisti-statuksen, sillä he olivat palvelleet jossain operaatiossa vuosina 1956-1988.

Suomen aktiivinen osallistuminen rauhanturvaamiseen avasi myös mahdollisuuden saada suomalaisia upseereita kaikkein korkeimpiinkin YK:n sotilasvirkoihin. 1980-luvulla heitä oli kenraalin vakansseilla kolme (Erkki Kaira 1980-1982, Gustav Hägglund 1985-1988 ja Rauli Helminen 1988-1989).

Henkilöstötilanteesta

Kun rauhanturvaajien työpaikkojen määrä kasvoi nopeasti, kysyttiin, riittääkö käytettävissä olevien vapaaehtoisen reserviläisen määrä korvaamaan tarpeen. Seuraavan kuvan mukaan vastaus on, että hakijoita oli koko ajan runsaasti yli vuosittaisen tarpeen. Valinnan varaa siis oli.

Palkkauksen suuruus ei ainakaan ole ollut perusteena hakeutua palvelukseen 1980-luvulla. Siitä hyvänä esimerkkinä oli 1982 ollut ihmettely Libanoniin lähtevien palkkauksesta. Muutoksia ei tapahtunut. Tosin päivärahaa tarkistettiin vuonna 1985 dollarin kallistuttua ja palkka nousi runsaat 100 euroa (2015 rahassa) seuraavan kahden vuoden aikana.

Virallista tutkimusta ei ole, mutta oli selvää, että kuten yllä oleva kuva osoittaa, eräänlainen tarjonnan ja kysynnän laki vaikutti epäsuorasti palkkauksen kehitykseen. Lisäksi, kun palvelusaika myöskin alipäällystön ja miehistön osalta nousi 12 kuukauteen, niin mahdollisuus hankkia verovapaa moottoriajoneuvo tuli mahdolliseksi. Tästä syntyi suurelle joukolle rauhanturvaajia eräänlainen epävirallinen palkan lisä.

Ajoneuvojen määrä alkoi kasvaa vuodesta 1985, kun Suomen pankki helpotti valuutanvientimääräyksiä. Esimerkiksi Golanilla jääkärikomppanioissa palvelleiden verovapaiden autojen määrä oli vuonna 1981 kaikkiaan 82 kappaletta. Vastaava luku oli vuonna 1986 jo kaksinkertaistunut. Tuon vuoden jälkeen ajoneuvojen määrän seuranta päättyi, joten tilastoja ei ole olemassa, mutta esimerkiksi Golanin ”motivaatioaukiolla”, jossa olivat parkissa UNDOF:n ja UNIFIL:n verovapaat moottoriajoneuvot, oli noin 600 autoa 1990-luvun alkupuolella.

Koulutuksen ja varusteiden kehitys

Vuoden 1980-luvun rauhanturvaamistoiminnan perusteet oltiin kehitetty Suomessa pääosin edellisellä vuosikymmenellä. Järjestelmä oli toimiva ja hyväksi havaittu, joten sitä noudatettiin käytännöllisesti katsottuna 1980-luvulla ilman suuria muutoksia.

Kotimaassa ei puolustusvoimien varusteissa tapahtunut suuria muutoksia, joten rauhanturvajoukoissakin noudatettiin entistä linjaa. Puolustusministeriön johdossa oleva YKKOULK tosin hankki aika-ajoin mm. uusia jalkineita ja muutakin varustusta rauhanturvaajille kokeilukäyttöön.

Kohti uutta vuosikymmentä

Siirryttäessä uudelle vuosikymmenelle Suomi tunnettiin maailmalla, kuten luvutkin osoittivat, rauhanturvaamisen suurvaltana. Myös suomalaista kouluttautumista tuleviin operaatioihin kopioitiin usean maan koulutuskeskuksiin.

Vuosikymmenen loppupuolella alkoi näkyä selviä merkkejä suurista mullistuksista. Euroopan kahtiajaon päättymisen arveltiin alkaneen 10.11.1989, jolloin Berliinin muuri murtui.

Itä-Euroopan maissa tapahtui vuosina 1988-1989 useita vallankumouksia ja vähitellen tapahtuvaa irtaantumista Neuvostoliiton vaikutuksesta. Presidentti Mihail Gorbatsovin ajama uudistuspolitiikka ennusti sisäisiä vaikeuksia myös Neuvostoliitolle itselleen.

Tuskin kukaan kuitenkaan pystyi ennustamaan, että 1990-luku toisi rauhanturvaajat myöskin Eurooppaan.

 

Teksti: Heikki Holma

Lähteet:
Suomen Rauhanturvaajaliitto 1968-2008
UN Blue Helmet
Kronlund-Vaala: Suomi Rauhanturvaajana 1956-1990
Vainio: Siinain hiekalta Golanin kukkuloille
Vainio-Hynninen: Ei tuurilla vaan taidolla
UM:n, PLM:n, PV:n ja YK:n nettisivut
Omat arkistot

 

Rauhanturvaaja

Arkisto

Julkaisija:

small logoSuomen Rauhanturvaajaliitto ry

 rauhanturvaajaliitto.fi

Seuraa Rauhanturvaajaliittoa sosiaalisessa mediassa