Rauhanturvaaja

Arkisto

Pekka Visuri

Pekka Visuri

Puhe Euroopan unionin kriiseistä saattaa tuntua pitkästyttävältä, koska sellaisia on koettu jatkuvasti. Joku onkin todennut, että EU elää kriiseistä, eikä ilman kriisitunnelmaa sen piirissä saada koskaan aikaan päätöksiä.

Tarkoitan EU:n kriisillä nyt ajankohtaista tilannetta, jossa maailman suurvallat pyrkivät yksinkertaisesti ohittamaan sen tärkeiden ratkaisujen teossa. Tässä suhteessa hyvin opettavainen oli presidentti Trumpin Euroopan-vierailu heinäkuun puolivälissä.

Itse asiassa Trump kävi vain Naton kokouksessa Brysselissä ja oli sen jälkeen brittien vieraana Lontoossa sekä lopuksi tapasi presidentti Putinin Helsingissä. Euroopan unionia Yhdysvaltojen presidentti ei tainnut matkallaan edes mainita, vaikka meneillään oli transatlanttisen kauppasodan käynnistysvaihe.

Epäsuorasti Trump kyllä otti kantaa EU:n asioihin haukkumalla sen johtovaltion Saksan harvinaisen törkeästi televisiokameroiden edessä Naton pääsihteerin isännöimässä aamiaistilaisuudessa. Vain Angela Merkelin kaltainen viilipytty kykeni selviytymään tilanteesta ilman räjähdystä, joten hän ryhtyi tyynnyttelemään mielialoja. Kaiken lisäksi Merkelin ongelmat olivat aivan muualla, nimittäin oman hallituskriisin ratkomisessa.

Muodollisesti riita Naton kokouksessa koski liiton eurooppalaisten jäsenmaiden sotilasmenoja, joita Yhdysvallat on pitkään vaatinut korotettavaksi. Tällä on peitetty todelliset intressien ristiriidat, jotka repivät pian 70-vuotiasta sotilasliittoa. Onhan aivan selvää, että jos saksalaiset ja muutkin läntisen Euroopan asukkaat kokisivat todellista sotilaallista uhkaa, rahoituskysymys ratkeaisi sen myötä varsin nopeasti. Näin tapahtui kylmän sodan kiristyessä 1950-luvun alussa, kun Korean sodan aiheuttama shokki todella herätti pelkoa sodan alkamisesta myös Euroopassa.

Jos puolustuskykyä mitataan vain rahalla, Natolla tai EU:lla ei ole hätäpäivää. Yhdysvallat liittolaisineen kattaa 60 prosenttia koko maailman sotilasmenoista käyttämällä niihin rahaa noin 1 000 miljardia USA:n dollaria. Kiina käyttää sotilasmenoihin noin 160 miljardia dollaria – ja Venäjä noin 70 miljardia eli 10 prosenttia Yhdysvaltojen sotilasbudjetista.

Euroopan unionin jäsenmaiden yhteenlasketut sotilasmenot ovat vuodessa yli 200 miljardia dollaria, siis kolme kertaa Venäjää suuremmat. EU:lla on myös kaksi kertaa enemmän sotilaita aseissa kuin Venäjällä, jonka asevoimista kolmasosa on vielä muualla kuin Euroopassa. Ei näillä voimasuhteilla – eikä muutenkaan – Länsi-Euroopan tarvitse pelätä sotilaallista hyökkäystä.

Jos Saksassa joku puolue lähtisi seuraaviin vaaleihin ohjelmalla, joka edellyttäisi maan sotilasmenojen lähes kaksinkertaistamista, äänisaalis jäisi todella pieneksi. Kaikki tämän tietävät, joten herää tietysti kysymys, miksi asiasta edes keskustellaan.

Voidaan myös aiheellisesti sanoa, etteivät sotilasbudjettien suuruudet määritä pätevästi sotilaallista kyvykkyyttä, mutta vielä huonommin sen tekevät BKT-osuuksien laskelmat. Parhaat tutkimuslaitokset, esimerkiksi Lontoon IISS, ovatkin painottaneet muita tekijöitä, ja pitävät kiistaa BKT-osuuksista epäolennaisena. Sen merkitys piilee lähinnä Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa, ja siitä tullaan EU:n kriisin ytimeen: Miksi 500 miljoonan asukkaan yhteisö edes voisi olla riippuvainen Yhdysvaltojen sotilaallisesta tuesta? Tuskin ainakaan Venäjän uhan torjumiseksi.

Jos Trumpin esille nostama kiista sotilasmenojen BKT-osuuksista on vahvasti sisäpoliittinen, EU:lla on aivan samanlainen ongelma. Jäsenmaiden ristikkäiset intressit ja kylmän sodan käytäntöjen jatkuminen ovat johtaneet massiiviseen tuhlaukseen, kun 200 miljardin euron panostuksella ei EU:lle saada edes omaa äänivaltaa suhteessa Yhdysvaltoihin.

Juuri siinä on nyt EU:n ja Saksan kriisien syvin olemus. Yhdysvaltojen presidentti saa Brysselissä öykkäröidä mielin määrin, ilman että se herättäisi EU-maiden hallitusten taholta yhtenäistä reaktiota ja vaatimusta kiistojen tasapainoisesta selvittelystä.

Naton piirissä on vastaavasti jo totuttu siihen, että sisäänrakennettu amerikkalaisten valta-asema estää eurooppalaisten äänten kuulumisen. Naton joukkoja komentaa yhä amerikkalainen kenraali aivan riippumatta siitä, kuinka paljon Yhdysvaltojen voimavaroja on sijoitettu Eurooppaan. Saksalaiset tuntevat olevansa yhtä ”alhaalla” ja vieläpä omassa maassaan, kuin Naton perustamisen alkuaikoina. Ei siitä hyvää yhteishenkeä synny.

Saksassa jo herännyt vastarinta voi vielä yltyä ainakin päätellen mielipidemittauksista, joissa Yhdysvaltoja pidetään maalle suurempana uhkana kuin Venäjää. Pahimmaksi kiistaksi näyttää nousevan suhtautuminen Iraniin. Se on monille muillekin EU-maille todellinen haaste: Pitäisikö eurooppalaisten suostua Yhdysvaltojen määräämiin pakotteisiin vai ryhtyä ajamaan omia etujaan?

Toistaiseksi EU:n vaikutusvalta maailman konflikteja ratkottaessa jää Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän kolmion varjoon, ja se on aivan EU-maiden omaa syytä.

 

Pekka Visuri

 

Rauhanturvaaja

Arkisto

Julkaisija:

small logoSuomen Rauhanturvaajaliitto ry

 rauhanturvaajaliitto.fi

Seuraa Rauhanturvaajaliittoa sosiaalisessa mediassa