Rauhanturvaaja

Arkisto

Suomalaista rauhanturvaamista ja kriisinhallintaa 1956-2018
Heikki Holma ja toimituskunta, Rauhanturvaajaliitto ry
Hämeen kirjapaino, Tampere 2018, 308 s.

Suomen Rauhanturvaajaliiton historiatyö tuotti erikseen 50-vuotiaan liiton järjestöhistorian ja sen seuraksi rauhanturvaamisen sekä kriisinhallinnan historiaan keskittyvän teoksen. Aivan näin selkeä kirjojen aihejako ei ole, koska kriisinhallinnan historiassa käsitellään myös kotimaan toimintaa, johon Rauhanturvaajaliitto on ollut vaikuttamassa ja toisaalta järjestöhistoriaa elävöittävät henkilöhaastattelut, jotka ovat kuin minimuistelmia kriisinhallintaoperaatioista.

Kirjassa ”Suomalaista rauhanturvaamista ja kriisinhallintaa 1956–2018” muistelmien kirjoa ei ole, mikä näkyy järjestöhistoriaa yhtenäisemmässä tyylissä. Kirjoittajiksi ilmoitetaan kenraalimajuri Heikki Holma ja varatuomari Juha Jalkanen, joskin poliisitoiminnan osuus on Mikko Kiehelän ja siviilikriisinhallinta Elina Ollilan käsialaa.

Rauhanturvaajaliiton kirjoihin antamassaan tervehdyksessä puolustusministeri Jussi Niinistö viittaa suomalaisen komppanian osallistumiseen Suezin YK-operaatioon vuonna 1956 ja toteaa sitä seuranneen ”katkeamattoman ketjun suomalaisia rauhanturvaajia”.

Suomalaisten osallistuminen YK-joukkoihin ei ollut alkuun niin helppoa kuin mielellään muistettaisiin. Eduskunnassa silloinen SKDL arveli YK:n rauhanturvajoukkojen olevan ”vastoin Suomen etua ja rauhanomaista suuntausta”, SDP puolestaan halusi valvoa, etteivät rauhanturvaajat pilaisi ”Suomen mainetta ja rauhanomaisia pyrkimyksiä”. Kuopiossa kokoomuslainen lehti piti suomalaista YK-komppaniaa lipeämisenä puolueettomuuspolitiikasta. Kohteliaasti sotilaskirjoittajat kuittaavat tällaiset keskustelut maininnalla ”lukuisista poliittisista vaiheista”.

Kun suomalaiset Siinaille lähtivät, aluksi suunniteltu yhteispataljoona Ruotsin kanssa ei sopinut luultavasti syistä, joista myöhemmin alettiin käyttää nimitystä yleiset syyt. Suomalaisten vanhin, everstiluutnantti Björn Kontiopää joutui Egyptissä väittämään mission kanadalaiselle komentajalle kenraali Burnsille, että suomalaisia ei voi alistaa ruotsalaisille, koska se herättäisi kotimaan suuressa yleisössä suunnatonta kuohuntaa.

Siitä kaikki kuitenkin alkoi, joskin suomalaiset vedettiin vuoden jälkeen pois Suezilta ja kesti seitsemän vuotta ennen kuin suomalaisia joukkoja lähetettiin uudestaan YK-tehtäviin, silloin Kyprokselle. Sillä välillä tuo puolustusministerin mainitsema rauhanturvaajien katkeamaton ketju oli parin - kolmen sotilastarkkailijan varassa. Siitä se kasvoi mahtavaksi touviksi, joka on viimevuosikymmeninä taas supistunut normaalin köyden mittoihin.

Kirja alkaa artikkelilla, joilla luodaan yleiskatsaus rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan kehittymiseen sekä operaatioalueiden taustoihin. Pitkän ajallisen historian tiivistäminen erityisesti Lähi-idän kaltaisen sekamelskan kohdalla on vaativa tehtävä. Ymmärrettävästi tuollaisessa katsauksessa joutuu tekemään valintoja esiin otettavien asioiden välillä. Itseäni jäi vaivaamaan erittelemätön puhuminen Kiinasta. Maa, joka sai kunnian olla Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan ensimmäinen allekirjoittaja, oli toki Kiina. Kyse ei kuitenkaan ollut se kiina, jonka nykyään Kiinana tunnemme, vaan se kiina, jonka tunnemme Taiwanina. Toimittuaan 27 vuotta turvallisuusneuvoston jäsenenä Taiwan erotettiin YK:sta – tai kuten kauniisti sanotaan, se joutui luovuttamaan paikkansa Kiinan kansantasavallalle vuonna 1971.

Taistelu kiinojen asemasta vaikutti kovin moneen asiaan, jopa päätöksentekoon Korean sodasta. Neuvostoliitto kun ei ollut vain poissa turvallisuusneuvoston istunnosta, kun asiasta päätettiin, vaan boikotoi sitä vaihtaakseen Kiinat keskenään. Viimeksi Kiina-kysymys heijastui historian ensimmäisen ennalta ehkäisevän rauhanturvaoperaation äkkilähtöön maasta, jota yksinkertaisuuden vuoksi tapaamme kutsua Makedoniaksi.

Tekstin tiivistämisen lisäksi valintoja on tehty lähestymistavassa. Aikajärjestyksestä on luovuttu alueellisen käsittelyn hyväksi, jonka sisällä kronologiaa tosin noudatetaan. Tämän seurauksena, kirjaa yhtäjaksoisesti lukiessaan, huomaa hypähtelevänsä vuosikymmenestä toiseen ja sitten taas takaisin. Myös täsmälleen sama teksti saattaa tulla toistumiseen vastaan kuten luettaessa Lähi-idän esittelyä, UNTSO-organisaation taustaa tai varusteiden historiaa. Kirja onkin rakennettu toimimaan eräänlaisena artikkelitietokirjana, jossa sisällysluettelon kautta pääsee kiinni etsimäänsä asiaan.

Asiaan virkansakin puolesta vaikuttanut Heikki Holma avaa ainutlaatuisella tavalla 20 viimeisen vuoden aikana valittua linjaa, joka välillä vei Suomen lähes kokonaan pois YK-joukoista ja pienensi rauhanturvaajien joukon pysyvän oloisesti vain neljäsosaan huippuajoista. Huomiota herättävin kohta on maininta viimeaikojen koulutusoperaatiosta Irakissa. Kirjan mukaan OIR-operaatiota ”ei luokitella kriisinhallinnaksi” eikä tehtäviä tarjota ”nuorille reserviläisille”. Jälkimmäinen maininta on ymmärrettävä, mutta ensimmäinen saa kansainvälisistä järjestelyistä huolimatta ihmettelemään, minkä lain perusteella suomalaiset sotilaat kouluttavat monikansallisen liittouman riveissä sotatoimialueella, jos kyseessä ei suomalaisittain ole sotilaallinen kriisinhallinta. Tulkintamahdollisuuksia kuitenkin näyttää olevan.

Kattaviksi haluttuihin taulukoihin on päätynyt lyhenteitä, jotka eivät helposti aukea. SFIR on varmasti SFOR. Puolestaan ERCLIB, johon osallistui kaksi suomalaista vuonna 2016, oli YK:n humanitaarisen koordinaattorin (Emergency Relief Coordinator, siitä ERC) tiedustelukäynti Libyassa. Ei siis operaatio, mutta ei myöskään kemiallisten aseiden hävittämistehtävä. Myös Euroopan Unionin tapa sotkea organisaation ja operaation nimet on ikävä päänsärky historioitsijoille. Niinpä joukko EUNAVFOR MED on eräänlainen pop-up-organisaatio, joka yhdessä tapauksessa määrittyy nimikkeellä OPERATION SOPHIA ja kantaa taulukoissa nimeä Sophia. Jotenkin vain ihmisen kuuluu sitten tietää, että Sophia tarkoittaa ihmissalakuljetuksen estämistä Välimerellä. Kukaan ei ole väittänyt, että ison tietokirjan saaminen lukijalle ymmärrettäväksi olisi helppoa.

Kirjan kattavuudesta huolimatta kriisinhallinnan historiateosta tutkiessa jää kaipaamaan joitain asioita, kuten kuvauksia Libanonin panttivankikriisistä 1985, Martti Ahtisaaren neuvottelemasta ja lähes kokonaan suomalaisvoimin toteutetusta Acehin aseriisunnasta sekä pitkään rauhanturvaajien tosiasiallisena rekrytointikeinona toimineesta verovapaiden ajoneuvojen tuontimahdollisuudesta. Myös varustusta ja aseistusta saatuine kokemuksineen olisi voinut käsitellä perusteellisemmin. Kaikkea ei kuitenkaan voi yhdellä kerralla saada, ja jo nyt lukija voi tuupertua aineiston monipuolisuuteen.

Rauhanturvaamisen ja kriisinhallinnan historiakirjasta löytyy myös langanpäitä, jotka avaavat teitä tulevaisuuteen, tällaisina voi pitää vahvasti esillä olevia kriisinhallinnan poliisi- ja siviilikomponentteja, jotka nykyisen kokonaisvaltaisen kriisinhallintakäsityksemme mukaan kuuluvat samaan perheeseen. Mielellään näkisi kattavan katsauksen menneeseen auttavan suunnittelemaan myös tulevaa. Emme aina muista, miten rauhanturvaamisen, kriisinhallinnan ja rauhan rakentamisen mielekkyyttä on jatkuvasti selitettävä suurelle yleisölle. Edes Eurooppaan kohdistuva pakolaiskriisi huimine kustannuksineen ei saa kaikkia ihmisiä ymmärtämään, että tehokkainta olisi toimia siellä missä ongelmakin on. Kriisinhallinnan historia kertoo, että niin voidaan tehdä - myös paljon suuremmassa määrin kuin nykyään katsotaan olevan varaa.

 

Rauhanturvaajaliiton 50 vuotta sai arvoisensa historiateoksen

Suomen Rauhanturvaajaliitto 1968-2018
Heikki Holma ja toimituskunta, Rauhanturvaajaliitto ry
Hämeen kirjapaino, Tampere 2018, 408 s.

Aivan ensimmäiseksi on ymmärrettävä asia, jonka mielestäni vaikuttavimmalla tavalla on pukenut sanoiksi Suomen ensimmäisen YK-komppanian kersantti Jorma Reinimaa. Tämä on hänen päiväkirjamerkintänsä kotiloman jälkeen 9. kesäkuuta 1957. Hän on siis käynyt kotonaan Jyväskylän Linnavuoressa ja kirjoittaa palatessaan Egyptiin:

”Kotona tutussa Linnavuoressa oma oloni oli outo. Minä olin tuossa lyhyessä ajassa nähnyt ja kokenut minulle aivan uusia ja outoja asioita: vieraita tapoja, vieraita uskontoja, vierasta ympäristöä, sotaa, ruumiita, äärimmäistä köyhyyttä, kerjäläisiä, suurkaupungin vilinää ja erämaan hiljaisuutta, lapsia, joiden silmät olivat täynnä kärpäsiä, lapsia, joita miinan räjähdys repi. Minä en aivan se sama Jorma ollut, joka puolta vuotta aikaisemmin lähti. Kukaan Linnavuoressa ei näistä kokemuksistani ja niihin liittyvistä tunteistani ollut kiinnostunut, enkä minä niistä oikein osannut kertoakaan, edes kavereillenikaan.”

Tämä tuntemus on kovin tuttu kovin monille kriisinhallintaveteraaneille. Olisi väärin sanoa, että suomalaisia ei sinänsä olisi kiinnostanut kansakunnan ovia aukonut YK-toiminta, mutta henkilöön menevän ymmärryksen perään tietysti sopii kysellä. En voi olla muistuttamatta, että jo seuraavana vuonna ilmestyi Armand Lohikosken ohjaama ja käsikirjoittama Puupää-sarjan elokuva Pekka ja Pätkä Suezilla, joka levitti omanlaistaan näkemystään rauhanturvaamisesta.

Ei siis ollut ihme, että rauhanturvaajat tunsivat myöhemmin tarvetta välillä tavata toisiaan ja puida kokemuksiaan aikana, jolloin he eivät edes tienneet olevansa kriisinhallintaveteraaneja. Yhtä ymmärrettävää on tarve välittää omat tärkeiksi ja totuudellisiksi koetut havainnot osaksi kansakunnan ymmärrystä. Alkuvuosien aktivisteista nousee esille Arto Satonen, joka oli ensimmäisen perustavan kokouksen koolle kutsuja.

Toiminnan organisoituessa vuonna 1968 se kulki ensin nimellä Suomen YK-Veteraaniliitto – Sinibaretit. Ensimmäinen puheenjohtaja oli sotiemme veteraani Otto Nuutilainen. Useiden kehitysvaiheiden jälkeen tuosta rauhanturvaajien yhteydenpidosta syntyi Sinibarettiliitto ry, joka jätti nimestään pois siinä alkujaan olleen maininnan veteraaneista, ettei syntyisi sekaannusta sotiemme veteraanien kanssa.

Vuonna 2005 järjestön nimi muuttui Suomen Rauhanturvaajaliitoksi. Nimen muutoksen taustalla oli kansainvälinen kehitys, jossa YK alkoi käyttää muita kansainvälisiä organisaatioita, kuten Natoa ja Euroopan unionia kriisinhallinnan toteuttajina. Sen vuoksi rauhanturvaaminen ei enää vuosikymmeniin ole ollut sidottuna YK:n suoraa johtoa edellyttävään siniseen barettiin - yleensä kuitenkin YK:n antamaan mandaattiin.

Vuosien kuluessa sotiemme veteraanien toiminta muuttui luonnollisista syistä kohti perinnetoimintaa. Samanaikaisesti kansainväliset veteraanijärjestöt nuorentuivat maailmalla käynnissä olleiden sotien vuoksi. Niihin hyväksyttiin ja niissä toimivat myös muiden maiden rauhanturvaajat. Niinpä suomalaiset veteraanijärjestöt kannustivat Rauhanturvaajaliittoa hakeutumaan jäseneksi Maailman Veteraanijärjestöön. Jäsenyys ratifioitiin vuonna 2009 ja vuodesta 2010 alkaen Rauhanturvaajaliitto on edustanut kaikkia maamme veteraaneja World Veterans Federation -järjestössä.

Viimeisin uudistus Suomessa on kriisinhallintaveteraani nimityksen käyttöönotto. Se on tunnustus vuosikymmenien aikana tehdystä työstä. Rauhanturvatehtävissä on kuollut kaikkiaan 49 suomalaista ja vammautunut paljon useampi. Tehtävät ovat muuttuneet aikaisempaa vaarallisemmiksi, mutta samanaikaisesti suomalaisten varustusta on parannettu ja osallistumista vähennetty, joten tappioluvut ovat pysyneet kurissa. Rauhanturvaamisen suurvalta Suomi ei enää ole, vaikka aikoinaan olikin kärkipäässä suhteutettuna väkilukuun. Sen sijaan suomalaiset ovat haluttuja kumppaneita kaikkialla, missä rauhaa turvataan tai rakennetaan puhtain tavoittein.  

Organisaatioiden omia juhlakirjoja vaivaa joskus historian kirjoituksen vaatiman etäännyttämisen muuttuminen silotteluksi, joka on tietysti kohteliasta, mutta vähentää kirjauksen arvoa. Rauhanturvaajaliiton historiassa vaikeatkin asiat kuitenkin tuodaan esille. Ajatellaanpa vaikka vuosien varrella käytyä keskustelua liiton nimestä: YK-kilta, Suomen YK-veteraaniliitto, Sinibaretit, Rauhanturvaajaliitto, mitä milloinkin on haluttu painottaa.

Vastaavasti on käyty jatkuvaa keskustelua järjestön roolista: Onko se muistelemista oluttuvassa, huolenpitoa kavereista, palvelussuhteen ehtojen vahtimista, veteraanitoimintaa - kansainvälisestikin, YK:n tukemista, operatiivisten kokemusten siirtämistä kotimaahan, asiantuntijajärjestönä toimimista vai tätä kaikkea. Kaikki nuo keskustelut kerrottuna ja kontekstiinsa asetettuna paljastavat paljon historian harrastajalle ja lisäävät samalla ymmärrystä muusta yhteiskunnasta. Monelle voi myös tulla yllätyksenä kuinka monipuolista ja monitahoista Suomen Rauhanturvaajaliiton toiminta on.

Rauhanturvaajaliiton historiassa on esitelty myös jäsenyhdistysten toimintaa ja yksittäisten rauhanturvaajien kokemuksia henkilökuvina ja haastatteluina. Vaikuttaa siltä, että toimituskunta on ollut paljon kiltimpi ja vähemmän vaativa, kuin ankaran kustannustoimittajan työhön kuuluisi. Varsinainen ongelma ei ole kirjojen oikoluvussa, vaikka vuona ja vuonna joskus vaihtuvatkin, vaan eräänlaisessa yhteismitallisuuden puutteessa, joka vaivaa erityisesti järjestöhistoriaa. Pieni, mutta konkreettinen esimerkki on, että pääosa yhdistyksistä kertoo jäsenmääränsä samassa kohdassa esittelyään. Kaikki sitä eivät kuitenkaan tee, mikä jää vaivaamaan pedanttia lukijaa.

Nyt julkaistavat kirjat ovat julkaisijansa näköisiä. Niissä on tietoa, jota ei muualta saa. Rauhanturvaajaliiton historia on tallennettu kattavasti ja kirjoissa on annettu tilaa myös henkilökohtaisille kokemuksille ja ihmisten tarinoille. Ne tuovat väriä, vaikka asettavat myös vaatimuksensa lukijalle: Kun yksi tarina alkaa maailmanpoliittisella analyysillä, toinen voi päästä liikkeelle siitä, miten kutsu käy ja puhelin soi kotona Kärsämäellä kesken iltapäiväkahvien. Näinhän se oikeastikin on: Siinä me rauhanturvaajat seisomme – minä, maailma ja yhteiset ongelmat.

 

Kalle Liesinen

Motonet

Rauhanturvaaja

Arkisto

Julkaisija:

small logoSuomen Rauhanturvaajaliitto ry

 rauhanturvaajaliitto.fi

Seuraa Rauhanturvaajaliittoa sosiaalisessa mediassa