Asko Tanhuanpää

Asko Tanhuanpää
Päätoimittaja

Palasin syyskuun lopussa Balkanille, missä palvelin vuosituhannen alussa reilut kaksi vuotta. Huomasin ajattelevani täsmälleen samoja asioita, joita ajattelin myös univormussa. Ajattelin, että miten ihmeessä täällä, keskellä Eurooppaa ja laveasti ajatellen omalla takapihallamme, voitiin käydä veristä sotaa aikana, jolloin Euroopan piti olla lopullisesti rauhan sivistynyt tyyssija.

Viikko Balkanilla riitti palauttamaan mieleen ne syyt, miksi juuri Balkan oli se paikka, missä sodittiin. Kysymys oli entisestä Jugoslaviasta, joka kursittiin kokoon suurvaltojen toimesta. Siinä ei välitetty tipan hiukkaa siitä, mitkä olivat yhteen ja samaan paikkaan istutettujen ihmisten uskonnolliset ja etniset taustat. Josip Broz Tito pystyi pitämään pakan kasassa omalla arvovallallaan, mutta hänen seuraajiltaan temppu ei ikävä kyllä enää onnistunut.

Viikko riitti myös näyttämään, että viha ei ole vieläkään poissa Balkanilta. Näennäisesti esimerkiksi Kosovossa on rauhallista, mutta vain näennäisesti. Pinnan alla on edelleen tulipesäkkeitä, jotka voivat roihahtaa liekkiin koska tahansa. Tämän takia onkin tärkeää, että kansainväliset joukot pysyvät paikalla muistuttamassa isonveljen olemassaolosta.

Ikävä sanoa, mutta myös eräällä nimeltämainitsemattomalla Suomen itäisellä naapurilla tuntuu olevan sormensa Balkanin(kin) pelissä. Kyseisellä maalla ei varmastikaan olisi mitään sitä vastaan, jos Serbia ja Kosovo pysyisivät hamaan tulevaisuuteen asti Euroopan unionin ulkopuolella Natosta puhumattakaan.

Balkanilla ja Niinisalolla ei ole äkkiseltään mitään tekemistä keskenään, ellei yhdistäväksi tekijäksi lasketa tuhansia suomalaisia Balkanillekin lähettänyttä koulutuskeskusta. FINCENTIN (o.s. YK-koulutuskeskus) lähdöstä on ehtinyt kulua jo vuosia, mutta sinisiä baretteja ja kypäriä Niinisalossa näkee edelleenkin. Säännöllisesti Pohjois-Satakunnan metsissä käyvät harjoittelemassa esimerkiksi kansainvälisen sotilastarkkailijakurssin osanottajat.

Kahdella viimeisimmällä kurssilla pääosaa ovat näytelleet naiset, mikä on jopa kaltaiseni kokolihaa syövän heteromiehen mielestä ehdottomasti hyvä asia. Kiistämätön tosiasia on, että kriisialueella naisrauhanturvaaja pääsee huomattavasti helpommin samalle aaltopituudelle paikallisten naisten kanssa kuin mies ikinä. Tämän on viimein huomannut myös YK-niminen dinosauris.

Sääli sanoa, mutta Suomen kannalta kysymys ei ole pelkästään hyvästä suuntauksesta. Meillä ei nimittäin ole sattuneista syistä mahdollisuuksia vastata YK:n asettamaan tavoitteeseen, jonka mukaan jopa joka kolmas rauhanturvaaja olisi jatkossa nainen.

 

Asko Tanhuanpää
Päätoimittaja

 

Julkaisija:

small logoSuomen Rauhanturvaajaliitto ry

 rauhanturvaajaliitto.fi

Seuraa Rauhanturvaajaliittoa sosiaalisessa mediassa