Rauhanturvaaja

Arkisto

1970-luvulla suunniteltiin uutta sotilasansioritarikuntaa

Lokakuussa 1976 puolustusministeri Seppo Westerlund esitti Vapaudenristiä (VR) neljälle suomalaiselle Lähi-idässä 1973 ja Kyproksella 1974 käytyjen sotien aikana ansioituneelle upseerille. Heidän katsottiin osoittaneen tehtävissään sotilaallista urheutta sekä erinomaista johtamistaitoa ja menestyksekkäiden rauhanturvaamistoimien kautta toimineen YK:n ja Suomen hyväksi sekä sen puolustusvoimien kunniaksi.

Puolustusministerin esitykseen sisältyi VR 1 kenraaliluutnantti Ensio Siilasvuolle, VR 2 eversti Reino Raitasaarelle ja everstiluutnantti Jorma Pulliselle sekä VR 3 kapteeni Martti Jokihaaralle.

Grönvall vastusti ristien antamista

Vapaudenristin, Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien sihteeri, kenraalimajuri Ragnar R. Grönvall piti esitystä Vapaudenristien antamisesta rauhanturvaajille vallan erikoislaatuisena ja hankki ritarikuntien suurmestarilta, tasavallan presidentti Urho Kekkoselta esittelyssä 18.10.1976 vahvistuksen kaikkiaan seitsemään ritarikuntien toimintaa koskevaan suuntaviivaan.

Kekkosen vuonna 1960 tekemä päätös olla rauhanaikana suomatta Vapaudenristin ritarikunnan kunniamerkkejä säilyi muuttumattomana voimassa. Puolustusvoimia, rajavartiolaitosta ja puolustusministeriötä koskevat kunniamerkkikäytännöt säilyivät muiltakin osin ennallaan, mutta esittelymuistioon kirjattiin: ”Jos YK:n rauhanturvajoukoissa palvelevia halutaan palkita jollakin erikoisella tavalla, voidaan harkita käytettävän SVR:n ja SL:n kunniamerkkejä miekkoineen.”

Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan vuonna 1919 vahvistetun ohjesäännön mukaan sen kunniamerkkejä voidaan antaa miekkojen kera ”taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta”. SVR:n mitaleja voidaan antaa samassa tarkoituksessa soljen kera. Suomen Leijonan ritarikunnasta vuonna 1942 annetun asetuksen mukaan sen kunniamerkkejä voidaan antaa miekkoineen tunnustukseksi sodanaikaisista sotilaallisista ansioista. Käytännössä SVR:n ritarikunnan kunniamerkkejä annettiin miekkoineen talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan aikaisista ansioista muillakin perusteilla kuin taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta.

Ei miekkoja kunniamerkkeihin

Kekkonen päätti 2.11.1976, ettei SVR:n ja SL:n ritarikuntien kunniamerkkejä annettaisi miekkoineen rauhanturvaajille. Samalla päätettiin, ettei viiden vuoden palkitsemisvälistä poiketa, ”paitsi milloin suurmestari erikoistapauksessa katsoo asiantilan sitä vaativan”.

Koska oli esitetty ajatuksia myös kokonaan uuden sotilasansioritarikunnan perustamisesta, Grönvall sai Kekkoselta hyväksynnän linjaukselle: ”Mitään uusia kunniamerkkejä ei luoda.”

Kekkonen päätti siirtää ansioituneiden rauhanturvaajaupseerien dekoroinnin 4.6.1977 tapahtuvien palkitsemisten yhteyteen. Grönvall painotti, että rauhanturvaajia palkittaisiin vastaisuudessakin aivan samoin kuin muuta puolustusvoimien henkilökuntaa. Ajatusta rauhanturvaajien erityisestä palkitsemisesta yritettiin kuitenkin edistää vielä pääministeri Kalevi Sorsan allekirjoittamalla ja Kekkoselle keväällä 1977 toimitetulla muistiolla, jonka Kekkonen lähetytti puolustusvoimain komentajalle.

Sorsan muistioon sisältyi seuraava perustelu: ”Henkilökohtaisen käsitykseni mukaan olisi erityisen sopivaa, että taistelualueella kunnostautuneet suomalaiset rauhanturvasotilaat voitaisiin ansioistaan palkita virkavuosiin tai sotilasarvoon katsomatta suomalaisella kunniamerkillä, koska he teoillaan ovat hankkineet kansainvälistä arvostusta ei vain puolustusvoimillemme vaan myös rauhan lujittamiseen tähtäävälle ulkopolitiikallemme.”

Rauhanturvaajille tavallisia kunniamerkkejä

Koska everstiluutnantti Jorma Pullinen oli saanut SVR:n I luokan ritarimerkin 4.6.1976 perusteluin, jossa viitattiin hänen ansiokkaaseen toimintaansa pataljoonan komentajana Kyproksen taistelujen aikana, hänen uusi palkitsemisensa ei tullut vielä kyseeseen.

Siilasvuo oli puolestaan saanut Suomen Leijonan I luokan komentajamerkin vuonna 1972. Kun tästä oli kulunut sääntömääräiset viisi vuotta, Kekkonen antoi Siilasvuolle 4.6.1977 Suomen Leijonan suurristin. Puolustusvoimain komentajan kenraali Lauri Sutelan allekirjoittaman esityksen perustelut kuuluivat: ”Toiminnallaan YK:n eriasteisissa rauhanturvaamistehtävissä on lisännyt sekä Suomen että suomalaisen sotilaan arvostusta. Rauhallisuudellaan ja päättäväisyydellään hän on saavuttanut töissään erinomaisia tuloksia.”

Vuonna 1976 eversti Reino Raitasaarelle oli esitetty 2. luokan Vapaudenristiä, mutta 1977 puolustusministeri ehdotti hänelle Suomen Leijonan komentajamerkkiä miekkoineen. Perusteluissa todettiin Raitasaaren toimineen lähes kolmen vuoden ajan Suomen YK-valvontajoukon komentajana Siinailla.

Toiminnan alkuvaiheessa Raitasaari oli johtanut rohkeasti ja esimerkillisesti taistelualueella olevia joukkojaan. Eräässä taistelussa ”Raitasaari johti henkilökohtaisesti pataljoonansa tiedustelujoukkuetta, joka taitavasti toimien tuliaseita käyttämättä perusti YK:n käskemän vartiopaikan kahden israelilaisen moottoroidun jalkaväkikomppanian vastarinnasta huolimatta”.

Suomen Leijonan komentajamerkkiä miekkoineen esitettiin myös YK:n Lähi-idässä olevien joukkojen esikunnan operatiivisen osaston päällikkönä 1972–1976 toimineelle eversti Tauno Kuosalle.

Kapteeni Martti Jokihaaralle esitettiin 3. luokan Vapaudenristiä 1976 ja SVR:n ritarimerkkiä miekkoineen 1977. Jokihaara oli johtanut suomalaisia YK-joukkoja taistelualueella sekä Siinailla että Kyproksella. Siinailla 1973 hän johti kärkiosastoa, joka taistelujen vielä jatkuessa tunkeutui Suezin kaupunkiin: ”Suurta rohkeutta osoittaen hän meni useamman kerran tulittavien osapuolten väliin, pystytti YK:n lipun ja sai taistelun lakkaamaan”.

Kekkosen tekemän linjapäätöksen mukaisesti Raitasaari ja Kuosa saivat SL:n komentajamerkin ja Jokihaara SVR:n ritarimerkin ilman miekkoja puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 1977.

Vapaudenristejä vasta vuonna 1999

Eversti Raitasaari ja everstiluutnantiksi ylennyt Jokihaara saivat heille jo 1976 esitetyt Vapaudenristit lopulta uuden esityksen perusteella YK:n päivänä 1999. Rauhanturva-ansioiden palkitsemista Vapaudenristeillä ehdotti tuolloin kenraali Aimo Pajunen, joka oli ollut jo vuoden 1976 Vapaudenristi-aloitteen taustalla silloisena everstinä ja puolustusministeriön sotilasasiainosaston päällikkönä.

 

Suunnitelma uudesta sotilasansioritarikunnasta

Ritarikuntien kunniamerkkejä valmistaneen yrityksen toimitusjohtajana pitkään toiminut pääkonsuli Herbert Tillander ja Kunniamerkkiaapisen 1958 Laurin Jäntin kanssa julkaissut Christer Karnila herättivät 1970-luvulla ajatuksen uudesta sotilasansioritarikunnasta. Muistona 1920-luvulla kaavaillusta Kalevan Miekan ritarikunnasta nimiehdotuksina esillä oli Kalevan Miekkaritarikunta tai Kalevan Sotilasritarikunta.

Suunnitelman mukaan tämän ritarikunnan kunniamerkkejä olisi annettu SVR:n ja SL:n ritarikuntien kiintiöitä rasittamatta puolustusvoimien henkilökunnalle, YK-joukoissa palveleville ja maanpuolustustehtävissä ansioituneille reserviläisille.

Karnila laati luonnoksia ritarikunnan kunniamerkeistä, jotka Tillanderin taiteellinen johtaja Mauno Honkanen piirsi puhtaaksi. Ristin mallissa näkyi vaikutteita Kalevan Miekan ritarikunnan kunniamerkeistä. Ristin sakaroihin kaavaillut harjanteet toivat puolestaan mieleen Vapaudenristeissä olevan hakaristin. Kenraalikunnan piirissä hankkeelle löytyi myönteistä suhtautumista. Se kaatui silti luonnospiirroksia nähtäväksi saaneen Grönvallin vastustukseen.

(kuvateksti)
Mauno Honkasen luonnospiirroksia Kalevan Miekkaritarikunnan/Sotilasritarikunnan kunniamerkeistä. (SVR:n ja SL:n ritarikunnat)

Teksti: Antti Matikkala

 

Rauhanturvaaja

Arkisto

Julkaisija:

small logoSuomen Rauhanturvaajaliitto ry

 rauhanturvaajaliitto.fi

Seuraa Rauhanturvaajaliittoa sosiaalisessa mediassa