Keväällä 1999 Kosovon albaaniväestön järjestelmällinen sorto ja sen seurauksena koko humanitaarinen tilanne kehittyi siinä määrin sietämättömäksi, että kansainvälinen yhteisö päätti puuttua tilanteeseen. Alkoi 78 päivää kestänyt pommitusvaihe, joka mahdollisti rauhanneuvottelujen käynnistämisen. Jugoslavian presidentti Milosevic vastaanotti kansainvälisen yhteisön delegaation, jota johtivat Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari ja Venäjän edustajana Viktor Tshernomyrdin. Delekaatioon kuuluvat myös silloiset puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston päällikkö, kontra-amiraali Juhani Kaskeala ja puolustusvoimien valmiuspäällikkö, kenraalimajuri Kari Rimpi. Tilaisuudessa ei juuri neuvoteltu, sillä serbeille tehtiin selväksi, että tarjottu rauhansopimus on hyväksyttävä sellaisenaan.
Ehdot hyväksyttiin 3.6.1999. YK:n turvallisuusneuvosto antoi viikkoa myöhemmin päätöslauselman 1244/99, jonka mukaisesti serbijoukkojen oli poistuttava Kosovosta ja NATO- johtoiset KFOR- joukot miehittivät Kosovon. Tätä toimintaa varten allekirjoitettiin ns. sotilasteknillinen sopimus Jugoslavian Liittotasavallan asevoimien ja KFOR:n välillä. Operaatiolla oli siis YK:n mandaatti, joka perustui peruskirjan VII lukuun.
Ensimmäiset NATO-joukot ylittivät Kosovon rajan 12.6. Vastaavasti Jugoslavian armeijan joukot poistuivat alueelta 20.6. mennessä. Kosovon rauhansopimus oli kaiken kaikkiaan suuri kokonaisuus, jonka toteuttamiseen tulisivat osallistumaan NATO:n ohella myös YK, ETYJ ja EU. YK perusti omaa toimintaansa varten alueelle UNMIK-operaation.
Suomessa valmistauduttiin Kosovon operaatioon jo helmikuussa 1999. Kevättalvella poliittisen päätöksen mukaisesti valmistauduttiin lähettämään alueelle suomalais-ruotsalainen pataljoona. Hyvin pian tämän toteuttaminen osoittautui vaikeaksi mm. johtamis-, kuljetus- ja asejärjestelmien erilaisuudesta ja aikataulukysymyksistä johtuen. Uudeksi tavoitteeksi asetettiin vahvan kansallisen pataljoonan perustaminen.
Poliittiset päättäjät olivat hyvin yksimielisiä Suomen osallistumisesta. Valtioneuvoston selonteossa eduskunnalla 16.6. todettiin, että ”Suomi osallistuu KFOR-operaatioon 700-800 miehen vahvuisella pataljoonalla 5-6 viikoa siitä, kun tasavallan presidentti on tehnyt asiassa päätöksen”. Eduskunta keskeytti lomansa asian käsittelyn ajaksi. Tasavallan presidentti teki osallistumispäätöksen juhannuksen aaton aattona 24.6.1999. Toiminta sähköistyi puolustusvoimissa melkoisesti lokaudesta huolimatta. Kiire olisi tullut, ellei olisi valmistuduttu kevään aikana myös kansallisen joukon lähettämiseen. Joukko räätälöitiin PorPr:n valmiuspataljoonaa hyödyntäen. Joukko ei päässyt liikkeelle aivan eduskunnalle esitetyssä aikataulussa, sillä vaikka valmiuspataljoonaan oli henkilöstä tarjolla riittävästi, materiaalipuutteita oli paljon.
Näin asiasta kirjoitti aikanaan pataljoonan ensimmäinen komentaja, evl Kari Sainio: ”Valtioneuvoston selonteko 1995 antoi alkusysäyksen suomalaisen nopean toiminnan joukon perustamiselle. Koulutus alkoi varusmiesten osalta kesäkuussa 1996. Varsinaiseen testiin tämä joukko joutui kesällä 1999, kun aloitettiin valmistelut pataljoonan lähettämiseksi Kosovoon. Suomen kontingentin enimmäisvahvuudeksi linjattiin 800 henkilöä, josta pataljoonan osuudeksi tuli lopulta 760 henkilöä. Kokoonpanon perustana käytettiin kansainvälisen valmiusjoukkopataljoonan kokeilukokoonpanoa. Operaatiota aloitettaessa puolet henkilöstöstä oli kansainvälisestä pataljoonasta ja puolet YK-reservistä. Pataljoonan tiedusteluosasto siirtyi Kosovoon heinäkuun puolessa välissä, valmisteluosasto elokuun alussa ja pääjoukko elokuunssa. Operatiivinen vastuu otettiin vastaan brittien 1. Gurkha Rifles`lta 30.8. klo 00:00. Suomen pataljoona oli ensimmäinen reserviläisjoukko Kosovossa.”
Joukon perustamis- ja koulutusvaihetta häiritsi hieman se tosiasia, että PLM:n johdossa olevalla YK-koulutuskeskuksella oli johtorooli ja vankka kokemus operaatioiden käynnistämisestä, mutta perustamisvastuu oli nyt Säkylässä PORPR:lla. Yhteistyöllä asiat hoidettiin ja ”lopputulos ratkaisee”, sanoi amiraali Kaskeala myöhemmin, kun käsittelimme pääesikunnassa lessons learnt – kokemuksia.
Joukon henkilöstön pääosa , joka oli lennätetty Skopjeen Makedoniaan, ja ajoneuvot sekä materiaali, jotka oli laivattu Suomesta Tessalonikiin Kreikkaan, koottiin toimivaksi joukoksi Skopjessa. Kokoontumisalueelta marssittiin 27.-28.8. välisenä yönä toimialueelle. Kontteihin pakattu materiaali saapui junalla. Siirtyminen sujui hyvin ja laadittua aikataulua noudattaen. Liikenteen ohjausta tukivat KFOR:n sotilaspoliisiyksiköt.
Alkuaika oli pataljoonalle rankkaa, vaikka alue otettiinkin vastaan briteiltä. Tukikohtien perustamiseen liittyen valmiita rakenteita voitiin hyvin vähän sellaisenaan hyödyntää. Operatiivisen tehtävän vastaanotto 30.8. ja sitö seurannut Suomen lipun näyttö paikallisille asukkaille vaati runsaasti aikaa, joten rakennustoiminta oli melko hidasta. Yhteydenpito paikallisiin viranomaisin ontui, koska kunnallishallinto ja sen mukanaan tuomat palvelut poliisit mukaan lukien puuttuivat lähes kokonaan. YK-poliisin vahvuus oli aivan liian pieni ottamaan vastuun järjestyksen valvonnasta. Toiminta kuitenkin vakiintui pian. Joukko suoriutui tehtävästään hyvin ja sai pian myös ansaitsemaansa tunnustusta sekä brittiprikaatilta että KFOR- operaation johdolta. Tänäänkin voidaan todeta, että Kosovossa palvelevat suomalaiset ovat hyvin pitäneet yllä pataljoonan ja taisteluosaston mottoa ”Look Good – Do Good”.
Kaikki päättyy joskus
Alfaurokset ja –naaraat siirtyvät historiaan
Suomalaisen kriisinhallintajoukon Kosovossa supistuminen näkyy
konkreettisesti A-komppanian leirissä. Känppi on tarkoitus purkaa vuoden loppuun
mennessä.Viimein Alfa-komppania siirtyy
siihen kunniakkaaseen rt-muistojen kastiin, johon Kosovossa ovat Bravot ja
Charliet aiemmin jo joutuneet tai päässeet. Leiri Camp Christina on nimetty
Peter Ramsténin äidin mukaan.
Kymmenen vuotta sitten suomalaiset ottivat leirin vastaan
gurghilta. Suomalaiset aloittivat majoitusjärjestelyt suursiivouksella. Silloin
suomalaisten komppania oli Delta, sittemmin Bravo ja muutaman vuoden jälkeen
nimeksi vaihtui Alfa-komppania.
-Alkuaikoina töitä painettiin todella paljon ja
väki venyi äärirajoille. Ensimmäistä
saunaakin saatiin odottaa suhteellisen kauan, sillä se valmistui vasta
seuraavan vuoden puolella. Eli joulusaunaan emme vielä päässeet, muistelee
Niinisalosta tavoitettu Christinan ensimmäinen tulenjohtoupseeri yliluutnantti
Peter Ramstén.
Pillari jyrää, mutta koirat haukkuvat
Nyt leiriä on purettu jo sieltä täältä. Paikalla asustaa vielä
jokusia rauhanturvaajia, lähinnä komento- ja huoltojoukkueesta. Nelijalkaisten
osasto K9 eli koiraryhmä sen sijaan viettää palveluksensa loppuun asti
Christinassa.Alfan jääkärijoukkueet
ovat asuneet suomalaisten pääleirissä Camp Villessä kesästä lähtien.Komppanian operatiivinen toiminta partioineen
ja pykälineen jatkuu purkutalkoista huolimatta koko arsenaalilla.
-Tärkein tehtävämme on saada leiri ja komppania
lakkautettua hallitusti, niin että vuoden loppuun mennessä tässä on tasaista
maastoa, kuvailee komppanian päällikkö majuri Mika Ollonqvist.
Leirissä olevaa materiaalia tuhotaan mahdollisimman vähän.
Suuri osa pystytään hyötykäyttämään muissa kohteissa, oli kyse sitten puutavarasta
tai kiviaineksista. Leirissä olevaa perinnemateriaalia siirretään myös Suomeen.
Kymmenessä vuodessa leiriin on kertynyt
tavaraa melkoinen määrä. Osa materiaalista on aiemmin ollut käytössä mm.
Bosniassa.
Pekka Visuri: Kosovon sodasta 10 vuotta
Jugoslavian hajoamissotien alkaminen 1990-luvun alussa oli monelle yllätys, eikä vähiten silloisille Euroopan turvallisuusinstituutioille. Taistelut ja muut väkivaltaisuudet levisivät Balkanilla kuin kulkutauti, ja vain osapuolten väsyminen sai ne aikanaan taipumaan aselepoihin, joiden valvontaa varten perustettiin rauhanturvaoperaatioita.
Daytonin sopimus syksyllä 1995 antoi puitteet Bosnia-Hertsegovinan rauhoittamiselle
ja siinä sivussa myös Kroatialle. Seuraavaksi ennusteltiin kriisin kärjistymistä Kosovossa, missä väestönosien suhteet olivat erittäin kireät.
Kosovon albaanien taistelujärjestö UCK nousi avoimeen kapinaan serbihallintoa vastaan keväällä 1998. Serbipoliisit liittoarmeijan tukemina kukistivat kapinaa kovin ottein, jolloin paljon kosovolaisia joutui lähtemään pakoon vuorille ja naapurimaihin.
Sotilasliitto Natolta, joka oli lopulta vuonna 1995 tehnyt intervention Bosnian sotaan ja perustanut sinne vahvan ”vakauttamisjoukon”, vaadittiin nyt toimia tilanteen rauhoittamiseksi. Yhdysvaltojen johdolla Nato esitti syksyllä Jugoslavian johtajalle Slobodan Milosevicille uhkavaatimuksen aloittaa pommitukset, ellei serbihallinto lopeta UCK:n vastaisia taisteluita ja salli pakolaisten palata kotiinsa. Aselevosta sovittiin viime hetkellä, joten ihmiset pääsivät talvehtimaan kyliinsä.
Aselevon valvonta annettiin kompromissina ETY-järjestön vastuulle, vaikka sillä ei ollut kokemusta eikä valmista johto-organisaatiota. Talvella kahakat Kosovossa taas lisääntyivät, jolloin Nato toisti uhkavaatimuksensa. Kun ne eivät tehonneet, Nato joutui maaliskuussa aloittamaan pommitukset.
Kuvitelma, että vastapuoli antautuisi muutaman päivän jälkeen osoittautui – jälleen kerran – täysin perusteettomaksi. Vasta 78 päivää jatkuneet ilmahyökkäykset tehostettuina laajan maahyökkäyksen uhalla myötävaikuttivat aselevon aikaansaamiseen kesäkuun alkupäivinä.
Tässä oli lyhyt versio, ja perusteellisempi kuvaus on kirjassani Kosovon sota (Gaudeamus 2000). Monet muutkin ovat tutkineet noita tapahtumia, eikä läheskään kaikkiin kysymyksiin ole vieläkään saatu vastauksia.
Esimerkiksi aselevon valvonnan järjestelyt ja eri osapuolten toiminta talvella 1999 ovat olleet voimakkaan kritiikin kohteina. Paras tutkimus siltä alalta on mielestäni saksalaisen prikaatikenraalin Heinz Loquain Der Kosovo-Krieg – Wege in einen vermeidbaren Krieg (Nomos 2000). Hän toimi ETYJ:n konfliktinestokeskuksen johtajana, siis mitä parhaalla näköalapaikalla, ja perustelee selkeästi väitteensä, että sota olisi paremmalla diplomatialla ja kriisinhallinnalla voitu välttää, jos läntiset suurvallat olisivat vain halunneet.
Toiselta puolelta asioita katsoi ja niihin myös vaikutti Naton joukkojen ylipäällikkö kenraali Wesley Clark. Hänen muistelmansa Waging Modern War (New York 2001) on paljastava kertomus siitä, kuinka takkuista tuon sodan johtaminen oli. Ongelmat alkoivat jo termien käytöstä, kuten Clark totesi: ”We were never allowed to call it war. But it was, of course.”
Wesley Clarkin perustava vaikeus oli saada omiensa tuki sotatoimille. Washingtonissa häntä syytettiin suoraan ”turhan sodan” aikaansaamisesta, sillä amerikkalaiset eivät nähneet tärkeiden etujensa olevan vaarassa Balkanilla. Republikaanit syyttivät Bill Clintonin hallintoa voimien sitomisesta toisarvoiselle alueelle. Myös asevoimien johto pyrki kaikin keinoin rajoittamaan Clarkin toimintamahdollisuuksia, ja heti sodan päätyttyä hän sai potkut virastaan ja siirron ennenaikaiselle eläkkeelle.
Nykyisin Afganistanin ja Irakin sotien kokemusten jälkeen helposti unohdetaan, kuinka George W. Bushin vaalikampanja arvosteli Clintonin hallintoa ankarasti juuri Kosovon sotaan joutumisesta. Republikaanit tuomitsivat erityisesti opin ”humanitaarisista interventioista”. Syyskuu 2001 muutti sitten amerikkalaisten mielialaa jälleen ulkomaisia sotatoimia suosivaksi. Nyt on taas aistittavissa, että johtavissa länsimaissa ollaan kääntymässä interventioita vastustavalle kannalle, kun tappiot ja kustannukset kasvavat.
Kosovon sodan poliittisia ja sotilaallisia toimintamalleja on yritetty soveltaa myös Venäjällä mutta heikohkolla menestyksellä.Toista Tshetshenian sotaa syksyllä 1999 ja Etelä-Ossetian tunnustamista viime vuonna perusteltiin sanomalla, että ”teemme kuten Nato teki Kosovossa”. Sekin on siis yksi näkökulma tuohon sotaan, jota Henry Kissinger piti Yhdysvaltojen ja Naton virheenä sen vuoksi, että kovana voimapoliittisena toimena Kosovo toi huonon mallin kansainväliseen politiikkaan.
EU-maiden kokemukset Kosovon kriisistä ja sodasta puolestaan pakottivat kehittämään omaa kriisinhallintakykyä. Ja suomalaisille Kosovon sota pohjusti pitkäaikaisen työmaan.
Lopetetaan sotaväittelyt
Yksi kesän ja alkusyksyn puheenaiheista on ollut Afganistan ja siellä käynnissä oleva YK:n valtuuttama ISAF-operaatio, jonka tehtävänä on auttaa Afganistanin hallintoa luomaan vakautta ja turvallisuutta maahan. Maassa järjestetyt presidentin vaalit olivat osatavoite matkalla kohti demokratiaa. Terroristit yrittivät uhkailuillaan ja pommi-iskuillaan estää näiden vaalien toimeenpanon, mutta epäonnistuivat.
Yksi välitavoite saavutettiin, vaikka ontuen. Suomessa ei ole tiedostettu vuosien aikana Afganistanissa saavutettua kehitystä.
Meillä näyttää olevan tärkeintä selvittää, onko Suomi sodan osapuoli vai ollaanko peräti sodassa. Kuitenkin väittelijöiden tulisi miettiä, miksi siellä ollaan ja onko kansainvälisellä yhteisöllä riittävät resurssit tehtävän toteuttamiselle.
Perinteisen rauhanturvaamisen aikakaudella 1956–1995 aseelliset yhteenotot lopetettiin suurvaltojen painostuksella. Aselevon allekirjoituksen jälkeen sopimusta valvomaan lähetettiin rauhanturvaajia, jotka tyytyivät näyttämään lippua ja kieltämään rikkomukset sekä tarvittaessa raportoimaan niistä. Mandaatti ei mahdollistanut estämistä voimankäytöstä puhumattakaan. Hampaattomasta rauhanturvaamisesta löytyy karmaisevia esimerkkejä. Ruandassa huhtikuussa 1994 YK:n joukot katsoivat vierestä kansanmurhaa, jossa tapettiin noin 800 000 ihmistä. Eikä siinä vielä kaikki. Osasto belgialaisia rauhanturvaajia riisuttiin aseista ja tapettiin viidakkoveitsillä. Yhtä huonosti YK:n joukot pystyivät hoitamaan tehtävänsä 1995 Srebrenicassa, josta serbit kuljettivat 7000 muslimimiestä ja -poikaa tapettavaksi rauhanturvaajien katsellessa voimattomina vierestä. YK tutki myöhemmin molemmat tapaukset. Todettiin, että joukoilta puuttui ennen kaikkea riittävä poliittinen tuki.
Balkanilla kriisin aikana rauhanturvaaminen muuttui kriisinhallinnaksi, jossa ensin voiman käyttö ja sitten voiman näyttö ja
sillä uhkaaminen takasivat Daytonin rauhansopimuksen allekirjoituksen ja sen menestyksellisen valvonnan.
Afganistanissa tilanne on erilainen. Maan hallituksen lisäksi ei ole toista osapuolta, jonka kanssa aselevosta neuvoteltaisiin. Tehtävä on kuitenkin suoritettava, kun siihen on ryhdytty. Kotiin lähtö ei ole mikään ratkaisu. Onneksi rauhanturvaajien asema on erilainen kuin Ruandassa ja Srebrenicassa. Suomalaiset sotilaat ovat vapaaehtoisia, hyvin koulutettuja ja motivoituneita sekä parhaalla mahdollisella varustuksella tehtävään lähetettyjä. Operaation riskit tiedostetaan ja osataan ottaa oikealla tavalla huomioon. Onneakin pitää olla matkassa, mutta sen varaan ei saa pätkääkään laskea. Lisäksi laki sotilaallisesta kriisinhallinnasta vuodelta 2006 antaa mm. perusteet tarvittaessa voimankäytölle itsepuolustuksen lisäksi tehtävän suorittamista varten.
Ehdotan, että lopetetaan akateeminen väittely sodasta ja siihen osallistumisesta. Sellainen jutustelu ei auta asiaa ollenkaan. Annetaan sen sijasta täysi tuki rauhanturvaajillemme heidän suorittaessaan vaikeaa tehtäväänsä nyt ja tulevina vuosina.
Mistä uusia faittereita?
Rauhanturvaajan aktiivinen avustaja, toimittajasta tuotteliaaksi kirjailijaksi siirtynyt Esko Heikkinen pisti taannoin postia tulemaan. Esko oli lukenut seuraavan pätkän Markku Envallin tuoreesta kirjasta Mikä keisarin on: ”Sota on rauhaa, niin kuin Orwell ennalta näki. Sotilaita eivät itseään kunnioittavat sivistysvaltiot enää lähetä. Nimikkeellä on väärä kantasana, se viittaa harhaanjohtavasti sotaan, vaikka tehtävänä on kriisien hallinta, niiden estäminen tai rauhoittaminen. Sotilaan virkanimike jää aseellisille rosvoille.
He ovat niitä taistelijoita, joiksi sukupolveni suomalaiset miehet koulutettiin. Sivistyneet valtiot lähettävät rauhanturvaajia. Jos heistä ei ole apua, perään lähetetään rauhaan pakottajia.” Markku Envall on syntynyt vuonna 1944 ja hänen sukupolvensa nuoret miehet tosiaankin koulutettiin taistelijoiksi, isänmaan puolustajiksi. Sen ajan miehiä riitti jonoksi asti myös maailmalle rauhanturvatehtäviin, Kyprokselle, Siinaille, Golanille, Libanoniin.
Puolustusvoimat kouluttaa isänmaan puolustajia edelleenkin, mutta laitoksen toimintatavat ovat muuttuneet kovasti sitten kirjailija Envallin oman varusmiesajan.
Poissa ovat äkseeraus ja simputus, poissa jäykkälavettiset upseerit. Ja kansallisen tekemisen rinnalle on noussut selkeästi myös kansainvälinen lähtökohta. Pääsin itse seuraamaan viimeksi tänä kesänä Kosovossa, mihin Säkylässä koulutetut nuoret miehet ja naiset pystyvät, eikä sitä koulutusta tarvitse hävetä missään, eikä kenenkään rinnalla. Porin Prikaatista lähdetään tänään kansainvälisiin tehtäviin käytännössä heti varusmiespalveluksen päättymisen jälkeen. Huovinrinteellä koulutetut nuoret ”räppärit” eivät pelkää pistää nimeään palvelussitoumuspaperiin, mutta muuten uutiset rauhanturvaamisen vetovoimasta ovat olleet viime aikoina negatiivismerkkisiä. Esimerkiksi maamme valtalehti Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta elokuussa paljonpuhuvalla otsikolla ”Rauhanturvaamisen vetovoima romahti”.
Helsingin Sanomien uutisen mukaan rauhanturvatehtäviin haki kuluvan vuoden tammi-toukokuussa vain 1 030 suomalaista, kun vastaava luku oli vuonna 1991 peräti kymmenkertainen. Viime vuosina hakijamäärät ovat supistuneet jopa 30 prosentin vuosivauhtia.
Mitkä sitten ovat suurimmat syyt siihen, ettei rauhanturvaaminen enää kiinnosta? Olisi helppo
sanoa, että poliitikkojen puheet suomalaisten joutumisesta sotaan Afganistanissa pelottavat, mutta henkilökohtaisesti en jaksa tähän uskoa. Kunhan voimankäyttösäädökset ovat kunnossa, uskaltaa suomalainen sotilas lähteä edelleenkin maailmalle, on suunta sitten mikä tahansa.
Selkeä syy kiinnostuksen hupenemiseen on sen sijaan palkoissa, joita ei ikävä kyllä voi enää kehua kilpailukykyisiksi siviilielämää ajatellen. Yksi mahdollinen täky saattaisi olla verovapaan auton hankkimisen järkevöittäminen. Sitä asiaa on ajamassa tässä lehdessä haastateltu kansanedustaja Juha Hakola, UNIFIL-veteraani vuosimallia 1993-94.
