Jugoslavian hajoamissotien alkaminen 1990-luvun alussa oli monelle yllätys, eikä vähiten silloisille Euroopan turvallisuusinstituutioille. Taistelut ja muut väkivaltaisuudet levisivät Balkanilla kuin kulkutauti, ja vain osapuolten väsyminen sai ne aikanaan taipumaan aselepoihin, joiden valvontaa varten perustettiin rauhanturvaoperaatioita.
Daytonin sopimus syksyllä 1995 antoi puitteet Bosnia-Hertsegovinan rauhoittamiselle
ja siinä sivussa myös Kroatialle. Seuraavaksi ennusteltiin kriisin kärjistymistä Kosovossa, missä väestönosien suhteet  olivat erittäin kireät.

Kosovon albaanien taistelujärjestö UCK nousi avoimeen kapinaan serbihallintoa vastaan keväällä 1998. Serbipoliisit liittoarmeijan tukemina kukistivat kapinaa kovin ottein, jolloin paljon kosovolaisia joutui lähtemään pakoon vuorille ja naapurimaihin.
Sotilasliitto Natolta, joka oli lopulta vuonna 1995 tehnyt intervention Bosnian sotaan ja perustanut sinne vahvan ”vakauttamisjoukon”, vaadittiin nyt toimia tilanteen rauhoittamiseksi. Yhdysvaltojen johdolla Nato esitti syksyllä Jugoslavian johtajalle Slobodan Milosevicille uhkavaatimuksen aloittaa pommitukset, ellei serbihallinto lopeta UCK:n vastaisia taisteluita ja salli pakolaisten palata kotiinsa. Aselevosta sovittiin viime hetkellä, joten ihmiset pääsivät talvehtimaan kyliinsä.
Aselevon valvonta annettiin kompromissina ETY-järjestön vastuulle, vaikka sillä ei ollut kokemusta eikä valmista johto-organisaatiota. Talvella kahakat Kosovossa taas lisääntyivät, jolloin Nato toisti uhkavaatimuksensa. Kun ne eivät tehonneet, Nato joutui maaliskuussa aloittamaan pommitukset.
Kuvitelma, että vastapuoli antautuisi muutaman päivän jälkeen osoittautui – jälleen kerran – täysin perusteettomaksi. Vasta 78 päivää jatkuneet ilmahyökkäykset tehostettuina laajan maahyökkäyksen uhalla myötävaikuttivat aselevon aikaansaamiseen kesäkuun alkupäivinä.
Tässä oli lyhyt versio, ja perusteellisempi kuvaus on kirjassani Kosovon sota (Gaudeamus 2000). Monet muutkin ovat tutkineet noita tapahtumia, eikä läheskään kaikkiin kysymyksiin ole vieläkään saatu vastauksia.

Esimerkiksi aselevon valvonnan järjestelyt ja eri osapuolten toiminta talvella 1999 ovat olleet voimakkaan kritiikin kohteina. Paras tutkimus siltä alalta on mielestäni saksalaisen prikaatikenraalin Heinz Loquain Der Kosovo-Krieg – Wege in einen vermeidbaren Krieg (Nomos 2000). Hän toimi ETYJ:n konfliktinestokeskuksen johtajana, siis mitä parhaalla näköalapaikalla, ja perustelee selkeästi väitteensä, että sota olisi paremmalla diplomatialla ja kriisinhallinnalla voitu välttää, jos läntiset suurvallat olisivat vain halunneet.
Toiselta puolelta asioita katsoi ja niihin myös vaikutti Naton joukkojen ylipäällikkö kenraali Wesley Clark. Hänen muistelmansa Waging Modern War (New York 2001) on paljastava kertomus siitä, kuinka takkuista tuon sodan johtaminen oli. Ongelmat alkoivat jo termien käytöstä, kuten Clark totesi: ”We were never allowed to call it war. But it was, of course.”
Wesley Clarkin perustava vaikeus oli saada omiensa tuki sotatoimille. Washingtonissa häntä syytettiin suoraan ”turhan sodan” aikaansaamisesta, sillä amerikkalaiset eivät nähneet tärkeiden etujensa olevan vaarassa Balkanilla. Republikaanit syyttivät Bill Clintonin hallintoa voimien sitomisesta toisarvoiselle alueelle. Myös asevoimien johto pyrki kaikin keinoin rajoittamaan Clarkin toimintamahdollisuuksia,  ja heti sodan päätyttyä hän sai potkut virastaan ja siirron ennenaikaiselle eläkkeelle.

Nykyisin Afganistanin ja Irakin sotien kokemusten jälkeen helposti unohdetaan, kuinka George W. Bushin vaalikampanja arvosteli Clintonin hallintoa ankarasti juuri Kosovon sotaan joutumisesta. Republikaanit tuomitsivat erityisesti opin ”humanitaarisista interventioista”. Syyskuu 2001 muutti sitten amerikkalaisten mielialaa jälleen ulkomaisia sotatoimia suosivaksi. Nyt on taas aistittavissa, että johtavissa länsimaissa ollaan kääntymässä interventioita vastustavalle kannalle, kun tappiot ja kustannukset kasvavat.

Kosovon sodan poliittisia ja  sotilaallisia toimintamalleja on yritetty soveltaa myös Venäjällä mutta heikohkolla menestyksellä.Toista Tshetshenian sotaa syksyllä 1999 ja Etelä-Ossetian tunnustamista viime vuonna perusteltiin sanomalla, että ”teemme kuten Nato teki Kosovossa”. Sekin on siis yksi näkökulma tuohon sotaan, jota Henry Kissinger piti Yhdysvaltojen ja Naton virheenä sen vuoksi, että kovana voimapoliittisena toimena Kosovo toi huonon mallin kansainväliseen politiikkaan.
EU-maiden kokemukset Kosovon kriisistä ja sodasta puolestaan pakottivat kehittämään omaa kriisinhallintakykyä. Ja suomalaisille Kosovon sota pohjusti pitkäaikaisen työmaan.